40 KILOA KOLME KUUKAUTTA MYÖHEMMIN
Lattialta herääminen on nyt niin kaukainen muisto ettei hän edes todella muista sitä. Se liittyi siihen... siihen kun oli ihmisiä... se liittyi... elämään? Miksi hänen pitäisikään muistaa? Hän ei halua tietää tuosta ajasta, se on liikaa, siinä on liikaa. Liian monta ihmistä.
Hän näkee tarpeeksi kun katsoo peiliin joka joskus oli kiinni seinällä. Pelkästään sen olemassaolo muistuttaa häntä tuosta ajasta, pakottaa hänet tietämään että se joskus oli, kuva sanoo myöskin että hän vielä on, muttei hän tunne sitä. Mutta peili on pudonnut, se on yksi muistoista jotka vainoavat häntä. Neljäkymmentä tasalukuista kiloa ei häntä vaa'an näytöllä lohduta, se ei ole lähelläkään katoamispistettä. Hän kääntää peilin nurin jotta saa olla yksin, peilikuva on hänen kotonaan ylimääräinen.
Hän käpertyy sanan ympärille; koti, tämä koti, koti, se koti jota ei koskaan ollut, viimeinen koti. Ei hän kuitenkaan kykene tuntemaan mitään noista, vaikka miten yrittää, joten hän pakenee. Kotoaan joka ei ole koti hän pakenee maailmaan jota ei ole. Hän tallentaa sen merkkejä kuulakärkikynällä lukemattomille papereille, muttei se siltikään tule todelliseksi. Hänen pitäisi vihata ja repiä nuo paperit pettymyksessään, kaiken ihmislajin luonnon mukaan hänen pitäisi; tai näin hän on ainakin oppinut. Kuitenkin hän vain takertuu niihin tiukemmin. Hänen on hirvittävän vaikea vihata. Kun vihaamisen piste tulee, hän juoksee karkuun. Hän vihaa mieluummin itseään. Siitä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.
Herätyskello kutsuu häntä takaisin - sananakin "ilotulitulitus" on irvokas. Mitä "iloa" sisältyy siihen että musta taivas leiskuu saavuttamattomana sateenkaaren väreissä? Häntä inhottaa että sitä katselevat muutkin; muut, jotka saattavat tyhmyydessään pitää sitä ilona. Eivät he ymmärrä että siinä on kaikki. Että se sisältää joka ikisen tunteen jonka ihmisolento kykenee tuntemaan. Hän menee ja katsoo yksin, ei halua nähdä, mutta elämä vaatii; elämä ei suostu päästämään irti vielä, ja hänen taistelunsa käy heikoksi kun vastapuoli valaisee taivaan jota pakoon hän ei pääse.
Lopulta, hän menee koska hän saattaa kyetä kokemaan tunteensa vahvempina pakopaikassaan. Hän jättäytyy sinne ja kävelee tietoisesti tietämättään todellisuudessa, turvassa. Mutta jokin taustalla tykyttää, kun hän kiipeää portaita näköalapaikalleen; kaloreita kuluu. Ehkä huomenna vaaka on jo kolmenkymmenenyhdeksän puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti