POTILAS
Potilaalla oli edessään sarja leikkauksia, lääkäri kertoi. Ne tulisivat olemaan rankkoja, mutta ei huolta, sairaalan kirurgit olivat huipputasoa. Ja sitäpaitsi, tällä hoitomenetelmällä paranemisprosentti potilaan sairaudesta oli jopa viisikymmentäseitsemän. Sehän oli varsin hyvä näkymä, ottaen huomioon että tila josta potilas kärsi oli tappava. Lääkäri lohdutti potilasta sanomalla että jonotus ensimmäiseen leikkaukseen kestäisi vain neljä kuukautta. Ja Kelahan korvaisi suurimman osan kustannuksista!
Huojentuneena potilas palasi kotiinsa odottamaan leikkaukseen pääsyä. Huolimatta siitä että jonotus venyi eräiden ikävien sattumusten, kuten lääkärilakon ja monta kiireellistä hoitoa vaativaa tapausta tuottaneen junaonnettomuuden vuoksi lähemmäs kymmenen kuukauden mittaiseksi, hän pysyi toiveikkaana, pääsisihän hän pian kuitenkin osaavien kirurgien käsittelyyn.
Hän makasi luottavaisin mielin leikkauspöydällä kirkkaiden valojen alla, tuntien vaipuvansa nopeasti mukavan pehmeään tajuttomuuden tilaan. Kun hän hieman tokkuraisena palasi taas tajuihinsa heräämössä, hän tuli ensimmäiseksi tietoiseksi epämiellyttävästä märkyyden tunteesta. Selvittääkseen mistä se johtui, hän kohotti raskaalta tuntuvaa päätään. Vasta kun hän näki sen valtavan verimäärän joka oli tahrinut hänen harmahtavaksi kuluneen sairaalakaapunsa, hän alkoi tuntea kivun. Se kasvoi tykyttävästä vihlovaksi ja sitten repiväksi ja lähes sietämättömäksi, niin että hänen teki mieli karjua. Sen hän hetken kuluttua tekikin, ja huoneeseen saapui sairaanhoitaja, joka nähtyään hänen tilansa kutsui hänen lääkärinsä paikalle.
Tuo on ihan normaalia teille tehdyn operaation jälkeen, lääkäri rauhoitti. Leikkaus sujui täysin suunnitellusti. Saatte nyt kipulääkettä, ja huomenna voitte jo kotiutua.
Seuraavaan päivään mennessä verenvuoto ei ollut kuitenkaan lainkaan hellittänyt. Potilaan kysellessä siitä huolestuneena lääkäriltään, tämä kertoi hänelle että vuoto oli hyvä asia. Se oli vain pahaa verta joka vuoti pois. Kirurgit olivat tehneet erinomaista työtä, kaikki se veri joka kuuluikin sisään pysyisi siellä. Potilaalla tulisi olemaan kipuja vielä jonkin aikaa, mutta hän saisi mukaansa reseptin, ja tuota pikaa hän varmasti toipuisi ensimmäisestä leikkauksesta ja hoitoprosessissa voitaisiin edetä.
Kotona potilas riisuutui ja katsoi itseään. Hänellä oli alavartalossaan syvänä ammottava leikkaushaava, jota ei oltu edes yritetty ommella kiinni. Hän oli kirjaimellisesti auki leikattu. Verta valui alas hänen nivusiinsa ja reisiä pitkin, ja hän asetti jalkojensa alle pyyhkeen ollakseen tahrimatta mattoa. Kivut olivat hirvittävät. Huolimatta lääkärin rohkaisevista sanoista hän oli peloissaan ja soitti tälle, mutta sai kiinni vain vastaajan. Hän kurkotti käteensä kipulääkepurkin, nielaisi useita tabletteja, ja kävi nukkumaan.
Seuraavien päivien aikana hän onnistui tavoittamaan lääkärinsä vain kerran, ja tämä neuvoi häntä olemaan huolehtimatta liikoja, sillä stressi haittaisi paranemista. Varmuuden vuoksi tämä myös määräsi hänelle puhelinreseptillä lisää kipulääkkeitä, ja muistutti häntä seuraavan leikkauksen ajankohdasta.
Ajan myötä verenvuoto hitaasti tyrehtyi, ja haava alkoi umpeutua. Potilasta inhotti katsoa itseään; siihen tunteeseen verrattuna fyysiset kivut olivat haalistuneet, mutta hän napsi kipulääkkeitä edelleen pitkin päivää lievittääkseen ahdistustaan. Sitten koitti päivä jolle seuraava leikkaus oli määrätty.
Hänen saavuttuaan aamulla sairaalaan tuttu lääkäri tutki hänet ja totesi haavan parantuneen esimerkillisesti. Vaikka potilas itse näkikin vain valtavan, arpeutuneen kuopan ruumiissaan, lohduttivat lääkärin sanat häntä. Tämähän oli sentään alansa huippuja! Miksi hän epäilisi tämän ammattitaitoa?
Tällä kertaa potilas ei yllättynyt havaitessaan leikkauksenjälkeisen verenvuodon. Lääkärin rohkaisevien sanojen ja uuden, vahvemman kipulääkereseptin saattelemana hän palasi kotiinsa toipumaan. Huolimatta pillereiden pehmeästi turruttavasta vaikutuksesta, hän ei voinut olla järkyttymättä katsoessaan peiliin. Avoimesta haavasta hän saattoi nähdä oman sydämensä, saattoi seurata miten se sykki, pumppasi verta hänen suoniinsa ja jonkin verran myös ulos joka sykäyksellä. Hänen teki mieli työntää kätensä haavaan ja tunnustella sydäntään, mutta jollain kummallisella tavalla se pelotti häntä. Ikään kuin haavan koskettaminen olisi tehnyt liian todelliseksi sen että hän oli niin sairas.
Mutta hän toipui, haavaan kasvoi rupi ja lopulta jäi vain suuri arpi, eikä hän enää nähnyt sydäntään. Leikkauksia jatkettiin, ja joka kerralla lääkäri vakuutti hänelle että kaikki oli mennyt hyvin ja hän oli voittamassa sairautensa. Ajatella! Hän jonka ei pitänyt parantua. Nyt hän ei kuolisikaan. Hän tottui verenvuotoon ja haavoihin joita piti alkuun varoa kovastikin, tottui leikkauksiin ja tottui näkemään omat sisuksensa; tottui kipulääkkeisiin jotka vaihtuivat aina vain vahvempiin. Siitä hänen lääkärinsä oli huolissaan - hänelle oli kehittymässä toleranssi, ja paha riippuvuus. Niinpä lääkitystä alettiin säännöstellä. Kun hoidot olisi saatettu päätökseen, ja hän olisi toipunut, olisi kivunhoito kuitenkin lopetettava, lääkäri sanoi, sillä mihinkäs sitä sitten enää tarvittaisiin?
Lopulta, ajan jonka kestosta hän ei ollut varma, kuluttua viimeinenkin leikkaus oli ohi. Hän matkusti sairaalaan enää yhden kerran, jälkitarkastusta varten. Hänen omalääkärinsä tutki hänet perusteellisesti, ja sitten, suoristautuen ja häneen katsoen, hymyili hohtavanvalkoista hymyään ja ilmoitti että hän oli täysin parantunut. Ja entistä ehompi! lääkäri sanoi yhä hymyillen.
Hän käveli ulos sairaalasta kädessään tiukkaan nidottu nippu paperia, joka oli hänen sairaskertomuksensa, ja jonka viimeisella sivulla luki: täysin toipunut. Hänellä oli melko kummallinen olo, mutta hän epäili sen johtuvan kipulääkkeiden vieroitusoireista; reseptihän oli mennyt umpeen jo yli viikko sitten. Häneen ei koskenut, mutta hän tunsi olonsa epätodelliseksi. Hän oli nyt terve. Yksi muista.
Bussissa matkalla kotiin hän huomasi ihmisten tuijottavan häntä. Yhä lisää ja lisää päitä kääntyi. Lapset kyselivät, vanhemmat hyssyttelivät, nuoret supisivat. Hän yritti katsoa jonnekin muualle ja hänen katseensa osui bussin peiliin. Siitä heijastuivat useat ihmiset hänen ympärillään, sekä hän itse. Hänen hengityksensä takertui kurkkuun kun hän huomasi miltä näytti verrattuna muihin. Hänessä ei ollut enää ainuttakaan ihmismäistä piirrettä. Hän oli pelkää arpea, epämuodostumaa ja kirjavaa ihoa. Yrittäen parhaansa hengittää hän keskitti katseensa ulkopuolella vilisevään kaupunkiin, ajatteli kipulääkkeitä ja sitä ettei niitä enää ollut, ja puristi vapisevassa kädessään rullattua paperipinkkaa jonka alareunassa luki suurin kirjaimin: TÄYSIN TOIPUNUT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti