Pilkutuksesta

Edellisestä ei ole paljon muuta sanottavaa, kuin että pilkutus on tahallaan väärin. Yritän sillä korostaa yhtä pointtia, jonka kyllä pitäisi välittyä lukijalle.

"Mala" - novelli 8

MALA

Malamuutin turkki on pehmeä. Vuh, se sanoo vaimeasti ja seisoo järkähtämättä vaikka poika miten vanuttaa sitä. Se seisoo keskellä autiota, asvaltoitua parkkipaikkaa. On pimeää ja autot eivät liiku. Poika nojaa malamuuttiin ja päästelee tukahtuneita ääniä. Huutaa hän haluaisi, mutta huuto ei tule, ei vaikka tunne ei mahdu enää sisäänkään. Poika on kynsinyt asvalttia ja yrittänyt tarttua, kun maailma kallistuu ja hän pelkää putoavansa. Sitten tuli malamuutti ja nyt hän tarrautuu kuin voisi pitää kiinni varastoon niin että myöhemmin olisi turvassa. Malamuutti on pöyheä ja sen siniset silmät ovat valoisat yössä. Poika koskee vähän kirsuunkin, tuntee miten se värisee ja liikahtelee. Malamuutti sanoo uudestaan vuh ja poika hymyilee vaikka kasvot ovat kyynelten raidoittamat. Vielä ei tarvitse katsoa ylös taloon jossa on koti jossa on aika joka ei lopu. Voi pitää katseen tiukasti malamuutissa ja olla hetken ajelehtimatta. Poika ei sano mitään, koska ei malamuuttikaan sano muuta kuin vuh ja hän on jo sanonut sille hei, ja tuntee helpotusta kun hetkeen ei tarvitse pelätä sanojen tulvaa. Niitä tulee hänen suustaan usein niin paljon että hänen päänsä menee sekaisin ja sanat pyörivät kuin trombi eikä hän pääse suojaan. Hän vihaa tuulta muutenkin, tänä iltana ei ole tuullut, joten hän on voinut kävellä, ja on ollut hyvin hiljaista. Mutta hiljaisuuskin on niin hiljaista että se vihloo ja tyhjyys on vielä valtavampi, ei ole reunoja, rajaa eikä tarttumapintaa, äärettömyyteen voi kadota. Hän näkee painajaisia avaruuteen yksin ja irti leijuneista astronauteista. Mutta joskus tulee malamuutteja. Ja helpotus on niin suuri että kipu kasvaa sietämättömäksi. Poika vanuttaa lisää ja halaa sitten keskeltä ja itkee enemmän. Harmaita sekä valkeita karvoja tarttuu vaatteisiin ja poikaan jää vähän malamuuttia. Sitten hetki alkaa loppua. Malamuutti vaihtaa jalkaa ja sanoo vuh hiukan eri äänensävyllä. Poika nousee polviltaan ja silittää hartaasti joka puolelta ja ottaa korvat hetkeksi kättensä sisään. Hän suoristautuu ja sanoo kiitos samalla kun pyyhkii kyyneleitä ja ajattelee että miksi maailmassa on niin vähän malamuutteja. Tämä malamuutti lähtee nyt, se kävelee isoilla käpälillä parkkipaikan läpi kohti puustoa eikä katso taakse. Hei hei mala, poika huikkaa hiljaa äänellä joka särkyy lopussa, ja vilkuttaa kauan vaikkei malamuutti näe. Kun kippurahantäkin on kadonnut pimeyteen, poika kääntyy ja katsoo ylös. Ikkunassa on valot ja verhot ovat kiinni niinkuin aina. Hän kävelee taloon, kiipeää seitsemän kerrosta portaita ja toivoo että hänessä olisi magneetteja jotka pitäisivät hänet tiukasti kiinni, ettei hän putoaisi pois maailmasta, koska ei kaikkea voi malamuuttien vastuullekaan jättää.

Alkoholittomuusvuodatus

Täytyy myöntää luovien kykyjeni rajoittuneisuus ja paljastaa,  että edellinen novelli on lähes kokonaisuudessaan unipätkistä koottua. Toisaalta sen kirjoittamisesta on niin paljon aikaa (kenties 8 vuotta) että olen saattanut unohtaa keksineeni jotakin ihan valveillakin. Miksikö en koskaan kirjoita mitään uutta? -Minä en tiedä tulenko enää koskaan kirjoittamaan mitään, nyt kun en voi enää juoda (ei minun päätökseni), nyt kun en selviä kokonaisesta päivästä edes rauhoittavien voimalla, vaan tarvitsen satoja milligrammoja levomepromazinia viemään minulta tajun viimeistään puolenpäivän jälkeen, jolloin nukun iltaan ja voin ottaa minulle itse asiassa määrätyt tainnutuslääkkeet, joilla nukun kuuteen asti. Aamut kestän jotenkuten. Nyt olen sietokykyni rajoilla. Miten tällaista elämää voi elää, kun koko valveillaolo on helvettiä? Miten minun on tarkoitus koskaan enää tehdä mitään? En voi koskaan enää mennä minnekään. Älkääkä sanoko minulle, että ajan mittaan se helpottaa, sillä minä tiedän lukuisista kokemuksista, ettei se minnekään helpota, pahenee vain. Tuntuu niinkuin minulta olisi ryöstetty koko loppuelämäni.

Emme neuvottele huoneen hinnasta vastaanotossa - novelli 7

EMME NEUVOTTELE HUONEEN HINNASTA VASTAANOTOSSA

                 Olen ollut täällä ennenkin. Kävelen ylös alas katua, joka tällä kohtaa näyttää tutummalta. Seisahdun hetkeksi tarkentaakseni ajatusta. Mutta epämääräinen hahmo päässäni ei kerro minulle sen enempää.

                 Mihin suuntaan pitäisi kävellä? Mihin suuntaan ajatella, että muisti palaisi? Aamun kirkkaus häikäisee silmät ja aivot.

Työnnän käden taskuun ja tunnustelen siellä olevia esineitä. Ne kilisevät piristävästi; kolikot, pullonkorkki ja avaimet. Avaimet mihin? Helähdys ei lupaa mitään.

                 Astun kolmen pöydän kulmabaariin ja katson ympärilleni. Lasken hämäryyden sokaisemana rahojani. Onko kolmen euron kolikkoa olemassa? Iso olut 3.60. Rahat riittävät juuri ja juuri.

                 Lasin huulille kohottaminen livauttaa muiston päästäni.  Se karkaa tupakansavuun. Tekee mieli kysyä baarimikolta, onko hän nähnyt minua täällä ennen. Mutta partasedät kuuntelevat. Hylkään ajatuksen.

                 Aamu kelautuu ympäri ja ympäri aivoissa. Herääminen parvelta jaloissa tuntuvaan kipuun. Peitot ovat kääriytyneet tiukasti polviin, mutta liukuvat pois, kun kurkotan kierreportaille.

                 Lattia on täynnä verta ja pullonsirpaleita. Murskattu lasi heijastaa valoa kuin silmäkulmien glitter. Astun kääpiöille tarkoitetusta kaapinovesta suihkuun ja huuhtelen veren pois vartaloltani.

                 Viiden askeleen päässä portaiden alla on keittolevy. Otan murukahvin esille ja lasken vettä alumiinikattilaan. Siihen pinttyneet renkaat ovat kuin puun ikävuodet.

                 Ensimmäinen asia joka palaa mieleeni on pillerit. Tiedän että minun pitää laskea ne, mutta miksi? Teen sen joka tapauksessa. Purkeissa, levyissä ja pahvipaketeissa on kymmeniä tabletteja liikaa. Siis kymmeniä ottamatta.

Tiedän, että se on elintärkeää. Ja mitä ovat lattialla pyörivät tyhjät pullot, joiden kyljistä seinien lehtileikkeet kuvastuvat? Tämä merkitsee jotain. Seinät kertovat vain arvotonta historiaa, kun taas pullot jotain merkityksellistä.

Kännykkä on lattialla niiden joukossa. Nappaan sen ja valitsen viimeksi soitetun numeron. Tuntematon ääni vastaa.

- Elisa. Poikalauman meteli taustalla vaimenee vastanneen toteamukseen. Nimi iskeytyy tajuntaani kuin raketti. Vedän toisella kädellä satiiniaamutakkia päälleni ja kurkistan ovesta rappukäytävään. Elisa Lammi, lukee nimikyltissä. Niin lyhyt äänneyhdistelmä, mutta se raottaa maailmaa minulle.

- Me vietiin se maankaatopaikalle, pojan ääni sanoo. – Ei se herättyään muista kuka teki mitä.

En sano sanaakaan uuden informaation jyskyttäessä päässäni. Tajuan katsoa peiliin ja huomaan että olen vahingoittumaton jalkapohjan naarmuja lukuun ottamatta. Virheetön, mutta silti niin tuntematon.

Poika jatkaa.

- Joku ylimääräinen voi kuulla. Täytyy lopettaa.

Puhelu katkeaa. Kaadan kiehuvaa vettä mukiin ja juon ennen kuin muistan sekoittaa joukkoon kahvia. Ulos mennessäni elämä on kuin tyhjä kirjan sivu. Kirjoittamaton, mutta joukkoon nidottu.

Olut loppuu. Jätän baarin taakseni katujen houkutellessa minua vilinäänsä. Ihmiset katsovat. Olen sprayvärjätty puuhkatyttö. En tiedä miksi, mutta en voi lähteä ulos ilman lainahöyheniäni. Ne kertovat minusta tarinaa, jota en itsekään ole lukenut.

Auto jarruttaa kohdallani ja joku hyppää ulos tarttuen olkapäähäni. Käännähdän.

- Joni! Tunnistus lämmittää sydäntäni. Minä tiedän, minä tiedän! Joni on poikaystäväni. En tiedä kuka heistä, mutta varmasti on. Se on hänen roolinsa tässä kirjassa, jonka virkkeitä joka sekunti naputtaa kirjoituskoneellaan.

- Elisa, missä helvetissä sä olet ollut? Mä olen soittanut sun ovikelloasi koko viikon, ja sun kännykkä heittää vaan puhelinvastaajaa päälle. Ajattelisit vähän miltä toisista tuntuu!

Joni on raivoissaan, mutta hyppään hänen kaulaansa ja puristan häntä tiukasti. Hän leppyy hieman ja vetää minut taivaansiniseen autoonsa. Ajamme läpi keskustan. Äkkiä muisto iskee päähäni ja hyppään ulos kadulle.

Minä tunnen tämän paikan! Kolme korttelia vielä oikealle ja kaksi ylös. Juoksen. Joni parkkeeraa autonsa kadun reunaan ja ryntää harmistuneisuutta puhkuen perääni. Lopulta saavun päämäärääni.

Hotellin varsinaisen mainostekstin alla lukee mikroskooppisen pienin kirjaimin: ”Emme neuvottele huoneen hinnasta vastaanotossa”. Minua naurattaa taas, ja se tuntuu helpottavalta.

Jalkani kuljettavat minut huoneen 617 oven taakse, ja selaan avaimia ennen kuin löydän oikean, ison ja epämääräisen muotoisen. Avaan oven. Anna-Stina, Marja ja Sirkka katsovat minua huoneesta. Anna-Stina kutoo villapuseroa.

- Hei, mitä te täällä teette? kysyn yllättyneenä. Joni tönäisee minua.

- Ole hiljaa Elisa, ei täällä ole ketään.

Näky katoaa. Astun huoneeseen ja näen puoliksi kudotun villapuseron peilipöydällä. En minä osaa kutoa. Silmukat purkaantuvat silmissäni kuin tulivuori.

Joni alkaa sulloa tavaroitani kassiin. Pysähdyn ajattelemaan. Täällä ei ole yhtään pilleriä. Siniset, keltaiset ja valkeat rullaavat pitkin laskua, kun käyn sen automaattisesti päässäni. En ole voinut olla täällä kauaa, koska niitä oli vain muutama kymmenen liikaa. Kuitenkin Joni puhui viikosta.

No, kuittaan päässäni, Jonilla on tapana liioitella. Mutta miksi juuri sen pitää olla päässäni kirkkaana kuin lasi?

Lähdemme. Kuuntelen hississä kännykän uusimman viestin.

- Hei, isä tässä. Riina on kysellyt sinua. Soittaisitko hänelle? Viesti on jätetty tänään kello 8:30. Kuka on Riina? Nimi kuulostaa päässäni sointuvalta, ihmiseltä jota minä (kuka?) en voisi tuntea. Selaan puhelinmuistion. Paljon outoja nimiä, eikä Riinaa. Poistan viestin.

Kuitenkin ajatus isästä tuntuu turvalliselta. Mutta mikä hänen nimensä on ja missä hän asuu? Mikä hän on ammatiltaan? Suojelisiko hän minua näiltä päiviltä? Onko minulla isäkompleksi?

Maksan laskua pankkikortilla vastaanotossa, ja piirrän kuittiin abstrakteja kuvioita, koska en millään saa päähäni miten minulla on tapana kirjoittaa nimeni. Kahdesta A:sta tulee täysin erinäköiset.

Katson kadulta ikkunaan jonka takana äsken olimme. Sieltä tuijottaa minuun maalaus ”Huuto”. Kirkaisen säikähtäneenä ja peitän silmäni. Joni hätkähtää ja tarttuu käsivarteeni.

- Mitä nyt? hän kysyy.

- Carrie, Carrie! huudan osoittaen ikkunaan tietämättä mitä tarkoitan.

- Kuka on Carrie?

En pysty vastaamaan. Menemme Jonin luo. Hänen rottweilerinsa hyppii meitä vastaan ovella. Mielessäni vilkkuvat valkoiset hampaat ja repeytyvä iho. Koiran korvat nousevat pystyyn ja häntä lyhenee. Suojaudun käsivarsillani.

Katsomme elokuvaa eikä Joni enää kysy minulta miksi en vastannut puhelimeen. Menen käymään suihkussa. Huuhtelen itseäni puoli tuntia ja liukastun sulkiessani suihkua. Olen kontallani lattialla, kädet ja polvet liukuvat eri suuntiin. En pääse ylös. Vikisen ja luistelen ympäriinsä.

Kun palaan makuuhuoneeseen, Joni on jo unessa. Hän näyttää kalpealta ja sairaalta, ikään kuin hänellä olisi huumeiden vieroitusoireita. Minun on raotettava hänen silmäluomiaan varmistaakseni, että hän todella vain nukkuu.

Lähden kotiin ja jätän pöydälle lapun: ”Menin ruokkimaan Kissaa”. Minulla ei ole kissaa, mutta silti vihreät silmät palavat kristallinkirkkaana mielessäni. Kissa, jonka nimi on Kissa.

Hämärtyvät kadut tuntuvat paremmalta joka puolella vartaloani. Löydän helposti kotiin ja kaupunki tuntuu ystävälliseltä ympärillä.

Tästä muisti alkaa, ajattelen. Tästä alkaa elämä. Varmasti vähitellen tapahtumat kertyvät turvalliseksi kokoelmaksi, jonka ihmiset uskovat; elämäksi, joka ei enää ole valhetta. Tämä on ensimmäinen päivä. Enää minulle ei käy näin.

Joku soittaa ovikelloani. Menen avaamaan, ja rappukäytävässä seisoo mies jonka kasvot on pahasti viillelty. Hän sanoo:

- Arvaapa mitä, Elisa. Mä heräsin tänään aamulla maankaatopaikalta.

En tunne häntä. Suljen oven hänen edestään ja laitan varmuusketjun päälle. Menen pienen pöytäni ääreen, avaan uuden, puhtaan kalenterin ja kirjoitan: ”Emme neuvottele huoneen hinnasta vastaanotossa”.

Lyriikkaa #1

MELODY

The day that woke me up
With cold relentless sun
Cast a shadow over sweet forgetfulness
And lighted the heart filled with regrets
Stole my words, blinded my eyes
Took me away, all over tied

Now I couldn't remember the words that were mine
On the crumpled paper seemed like someone else's lies
I tried and I tried but I couldn't speak
And drowning on my words I felt so weak

Found my useless religion doubted and wrong
Couldn't find that shelter anymore
What I loved and trusted in I couldn't reach
And spraypainted dreams allowed me no longer peace

And the melody that I floated within
Cracked and burst into thousand trills

Hiljaisuus

Muistan hyvin kun kirjoitin Nummet. Minulla ei ollut silloin vielä nettiyhteyttä, en tavannut ketään ja olin täysin eristyksissä pienessä asunnossani. Patja oli jalaton, nukuin lattiatasolla yhdessä nurkassa. Minulla ei ollut silloin edes kulmalamppuani, joten kirjoitin tämän tekstin pelkän tietokoneen näytön valossa, ikivanhalla kannettavallani. Se on ehkä todellisin muisto mitä minulla on siitä ajasta; hiljaisuus, pimeys, toivottomuus. Nummet on elävä teksti mutta jokin siinä heijastelee sitä hirvittävää pysähtyneisyyden tunnetta jonka vallassa kirjoitin sen. Ehkä siksi minua viiltää aina lukea tätä. Olen kirjoittanut paljon, mutten koskaan mitään noin haurasta ja herkästi särkyvää. Itse asiassa ihmettelen, miten tuollainen teksti on voinut tulla minusta, vaikka muistankin sen tunteen ja idean niin selkeästi. Teini-iässä, kun olin loukussa käsittämättömässä käpykylässä missä kaikki kiusasivat, minulla oli tapana kiivetä vuorelle koiran ja muistikirjan kanssa, ja kirjoittaa torniin nojaten, sillä aikaa kun koira juoksi vapaana. Voi jos tietäisin missä se muistikirja on! Tuntuu että tuolloin kirjoitin kaikkein eniten sisintäni, mutta enää en pysty muistamaan. Jokatapauksessa, tämän novellin aika on ollutta ja mennyttä. Ei minusta ole siihen enää. Ehkä en ole enää tarpeeksi yksin, tarpeeksi eristyksissä. Enkä vaihtaisikaan takaisin - mutta ainakin tämä säilyy.

"Nummet" - novelli 6

NUMMET

Blaze laukkaa kuin pyörretuuli halki silmänkantamattomiin jatkuvan kanervikon. Blaze, leiskuva rakkauteni, elämäni hevonen, kohtalotoverini, pelastukseni. Sen kaviot takovat maata hidastamatta, rinnettä ylös, toista alas, poikki kirkkaan puron, ja lintujen laulunkin nyt vaiettua niiden pehmeän maan vaimentama kumu kiirii hiljaisuudessa yli nummien. Taivas on lyijynharmaa, tuuli aukeassa maastossa armoton, ulvoen korvissa kuin yrittäisi raivokkaasti pysäyttää kiihtyvän pakomatkamme.

Olen kumartunut matalaksi Blazen kaulalle, sen valkea harja hulmuaa vasten kasvojani. Tunnen kupeiden kohoilevan reisiäni vasten, väsymättömien lihasten jännittyvän yhä uudestaan ja uudestaan kiiltävän mustan nahan alla. Blaze ei joudu etsimään reittiään, se tuntee tämän maan. En ehkä saa koskaan tietää kuinka kauan se on kiitänyt läpi sumuisen erämaan, etsinyt jotakin mitä se ei tiedä itsekään, unenomaisena kuten silloin kun sen ensi kerran näin, silmät kiillellen kuunkajossa. Montako arabioria on historian saatossa vaeltanut Englannin nummilla, siirtänyt perimäänsä tuleviin ponilaumoihin, hallinnut kuin tarujen Hallavaharja lajiaan? Blaze oli erilainen. Sitä ympäröi läpäisemätön lasimuuri, jonka tarkoitus ei ollut pitää muita etäällä vaan vangita se sisäänsä. Se ei voinut paeta kiroustaan. Se oli kohtaloltaan hylkiö, kuten minä.

Blaze ei antautunut, enkä minä sitä pyytänyt. Piileksimme tahoillamme, katselimme toisiamme kaukaa, varuillamme. Se jokin mikä sai aikaan tuskan meissä molemmissa ajoi meidät myöskin yhteen. Kohtaaminen oli väistämätön eikä jättänyt kumpaakaan vahingoittumattomaksi. Pakenemme menneisyyden haamujamme, toiveitamme yhtä lailla kuin pelkojamme, itseämme, sekä toisiamme, yhdessä.

Aurinko ei näyttäydy mutta sen painumisen taivaanrannan taa havaitsee selvästi. Etsiydymme yöksi tuulensuojaiseen rinteeseen, kivenlohkareiden kätköön. Blaze saa ravintoa turvapaikkamme pohjaa peittävästä, hentona syksyssä taistelevasta ruohosta. Käärin auki laukusta poimimani nyytin, pureskelen hitaasti kuivahtanutta juustoa ja tarjoan leivänpalat Blazelle. Yö laskeutuu kylmänä, talven huurre ei ole enää kaukana. Torkahdan lämpimässä pikku oriin kavioiden välissä, nukun pimeimmät tunnit sen lepuuttaessa päätään kylkiluillani, kuusilmät suljettuina.

Ennen auringonnousua on jatkettava, jälkiä jättämättä. On niin monta syytä paeta. Sota riehuu jossain kaukana, mutta lähempänäkin on vainoojia. Joukkoteloitus laitakaupungin kadulla, vastaaminen syytöksiin Hänen Majesteettinsa tuomioistuimen edessä, maastakarkoitus, iäisyys sellissä. Pakenemme kohti vapautta, jota ei ole olemassa meille. Vaisto ajaa meitä eteen.

Nummimaa muuttuu vuoriksi. Päivät kuin paholaisen takaa-ajamina, yöt piiloissa väristen. Päiväkausiin emme törmää matkallamme kehenkään. Luonto on vielä kesytön, niinkuin se silloin oli, kun kaupungit eivät olleet vielä levittäytyneet kattamaan verkostollaan koko maata, eikä ollut tarkkaan valvottua kommunikaatioyhteiskuntaa, enkä minä ollut vanha. Meitä on vaikea löytää rajattomasta erämaasta, ja vihdoin rannikolle saapuessamme riittää pieni setelikäärö saattamaan meidät salmen ylittävälle lautalle ilman kysymyksiä.

Vastarannalla on hankittava rahaa valtamerilaivaa varten, ja piileskelyn aika on ohi kun taivallamme kaupungista toiseen. Ei villiorini kesyynny, sitä ei voi pakottaa töihin, ja sydäntäni särkee nähdä se poissa ympäristöstä josta oli tullut sille luonnollinen. Lieka sen kaulassa on vain näön vuoksi. Se odottaisi minua kahlitsemattomanakin, sillä ei ole paikkaa minne mennä.

Myrskyt keinuttavat suurta höyrylaivaa päivästä toiseen, ja makaamme ruumassa sairaina ja nälkiintyneinä.  Ennen niin uljas Blazeni on voimaton kasa luuta ja nahkaa, ja sekapäisenä heikkoudesta nojaan sen kuumaa lapaa vasten, kuunnellen sydäntä joka vielä lyö. Jos onni on myötä, jaksamme perille, luvattuun maahan. Sinne missä kaikki on viimein hyvin. Amerikkaan, valheellisten unelmien valtakuntaan.

Blazen jalat tuskin kantavat, joudun tukeutumaan sen harjaan pystyäkseni kävelemään omillani, kun vaellamme läpi suurten metsien. Niiden muuttuessa tasangoiksi käsityskyvyn ylittävän ajan kuluttua nummien villihevonen laukkaa taas, ja kantaa minua selässään kohti paikkaa johon asettua, kotia jota emme ole vielä löytäneet. Olemme turvassa, mutta kaipuu tekee pysähtymisen vaikeaksi. On pakotettava itsensä, alistuttava.

Vähitellen hehku Blazen silmissä hiipuu, villiorini unohtaa millaista oli toivoa olevansa vapaa, peilaa omaa epätoivoani tuhoon tuomittujen yritysten ketjuttamassa maailmassa. Kaipaan vihlovasti sitä aikaa jolloin se hirnui kaikuvasti ohi kulkevien mustangilaumojen tammojen perään, ja minä tarrauduin sen tempoilevaan kaulaan rukoillen kyyneleistä märin kasvoin sitä jäämään luokseni. Se ei ole enää menossa minnekään. Seuraan päivästä toiseen sen hidasta pois haihtumista, eikä minulla nyt ole pakopaikkaa.

Täällä taivaat ovat loppumattomat, ja maa niiden alla jatkuu äärettömyyteen. Tyhjyys särkee korviani ja ilma tekee kipeää keuhkoissa. Selaan muistoja kuin vanhoja valokuvia, uppoutuen niihin. Tarraudun siihen mitä joskus olisi voinut olla. Toivosta on vaikea luopua.

Vuosia myöhemmin laiva jota myrskyt eivät heilauta kuljettaa minut takaisin vanhaan maailmaan. Puristan kulunutta uurnaa sylissäni koko kestoltaan lyhentyneen mutta pidemmältä tuntuvan matkan minun ja Blazen kotiin. Satamasta matkaan suorinta reittiä kauas kaupungin ulkopuolelle ja viimein nummille, sirotellakseni villiorini tuhkat kanervikon peittämään erämaahan, sinne missä tuuli ei koskaan väsy. Näen tuon maiseman yhä kristallinkirkkaana mielessäni, tunnen tuoksun, vauhdin, rakkauden. Katsoessani korkealta rinteeltä notkelmaan jossa Blaze ilmestyi yön sumusta epätoivoni keskelle, huomaan tuijottavani ylellistä lomakylää. Juurettomina pakenimme, eksyimme mailman tuuliin, kaipasimme kotiin, mutta kotiin josta on kerran lähtenyt ei voi enää palata. Jäljellä ei ollut erämaata johon vapauttaa viimein rauhan löytänyt Blazeni. Vankina se oli syntynyt, vankinani olin sen vienyt mukanani, ja vankina se pysyi muistoissani jotka eivät suoneet vapautta minullekaan.

Ikkunastani näkyy hoidettu ruusutarha. Ohi valuvan autovirran melun ylikin uneni täyttää tuulen ulvonta nummilla. Kerran valkeisiin jouhiin kietoutuneet kädet joista voima on virrannut pois hivelevät nyt suonikkaina yhä avaamattoman uurnan pintaa. Syvältä sisältä, läpi ajan ja etäisyyden soi kavioiden kumu, ja vielä kerran kiidän arabialaiseni kanssa halki erämaan etsien jotakin mikä on olemassa vain tulevissa muistoissa.