Pussilakanat on silitetty ja vedetty kireiksi sängyn yli. Eikö moitteeton päiväpeite riitä? Minä revin, riuhdon petivaatteet sängystä ja viskaan rapisevan muovilakanan keskelle lattiaa. Tee sairaalakulmat sanoi äiti kun kymmenvuotiaana petasin sänkyä. Tämähän on sairaala! Mihin minä kulmia enää tarvitsen? Ryömin nyt jo ryppyisten lakanoiden sisään ja suljen silmät. Viha polttaa kuumana, kohoavana raivona aivan kasvojen takana. Irrotan piikkirannekkeen ja käännän sen ulkopuoli sisäänpäin, hakkaan seinään kunnes piikit iskeytyvät yhä syvemmälle ihoon, verta valuu sinivalkoisille lakanoille, tahraa siniristin jolla riipun. Syöksähdän ylös niin että tyynyt lentävät lattialle, potkin niitä, liian pehmeitä raivolleni. Ovi aukeaa ulospäin, käytävän puolelta läimäytän sen kiinni kaikin voimin niin että se lennähtää auki uudestaan, paiskaan taas, kuuro tyttö käytävän päässä hätkähtää seiniä pitkin kulkevaa tärinää. Minä vihaan vihaan vihaan kun juoksen kanslian ovelle, huohotan ja hyperventiloin, huudan suunniltani katkeruudesta LÄÄKKEITÄ, hoitaja katsoo listaa, minä olen saanut kaiken tarvittavan jo tänään. Minä huudan PÄIVYSTÄVÄ LÄÄKÄRI, pidempiä lauseita ei tule, viha kuplii ihon alta, piikit painavat yhä verta vuotavia haavoja, hoitaja soittaa ja minä nojaan oveen jotta pysyisin kasassa ja LEVOZIN LEVOZIN LEVOZIN enkä tiedä että se olen todella minä, ihmiset kerääntyvät, lasikopin nurkan taakse, tuijotus, MITÄ TE OIKEIN MINÄ OLEN HULLU MINULLA ON OIKEUS, sähinää, kynnet raastavat seinän kuitutapettia, valkoiseksi maalattua tietysti. Jokin heittää minut polvilleni, repäisen rannekkeen irti ja pitelen sitä kuin voitonmerkkiä kun veri purskahtaa sen äsken vielä tukkimista haavoista, LOPETTAKAA JO ja silloin juoksevat mieshoitajat suljetulta puolelta hälytyskellon kutsumina, ja minut raahataan revitään riistetään käytävältä ja läpi lukittujen pariovien sisään toisista, ja edessä on tuttu salpa joka nostetaan, minut paiskataan kolmen raavaan miehen voimin sisään ja samassa jo joku pitelee ranteitani ja tunnen piikin tunkeutuvan lihakseen. ANTAKAA TAPPAVA ANNOS! Rintaliivit kiskotaan paitani alta ja tunnen miten joku liu’uttaa kihlasormuksen sormesta ja silloin sanaton huuto huuto joka kaikuu korkeista seinistä ja vielä salpaamattomasta ovesta käytävään mutta täällä ei kukaan katso, tämä on hullujenhuone kirjaimellisesti ja tämä on jokapäiväistä. Siinä samassa kun otteet irtoavat paiskautuu ovi kiinni ja minä kolme sekuntia myöhemmin sitä vasten, LEVOZIN LEVOZIN TAPPAKAA APUA, hakkaan käsillä niin pitkään kuin jaksan, käännän uupuneena selän ovea vasten ja potkin taakse vuorotellen viisi minuuttia kummallakin jalalla kunnes vajoan kasaksi lattialle. Toinen silmä suljettuna kykenen keskittämään katseeni haavoihin ja tunnottomana tuntemattomasta lääkkeestä kynsin teräviä reikiä yhä syvemmälle, laajemmiksi, nuokun vaatteilleni valuvan veren yläpuolella nukahtamaisillani ja toistan liikettä, kaivaudun syvemmälle ihoon. Huuto tukahtuu kurkkuun vaikerrukseksi, Levozinista tulee vain vaimea LEVO ja nyökähdän eteenpäin kasvoilleni vasten kylmää lattiaa revitty ranne vartalon alla.
