Jatko-osa: "40 kiloa kolme kuukautta myöhemmin"

40 KILOA KOLME KUUKAUTTA MYÖHEMMIN

Lattialta herääminen on nyt niin kaukainen muisto ettei hän edes todella muista sitä. Se liittyi siihen... siihen kun oli ihmisiä... se liittyi... elämään? Miksi hänen pitäisikään muistaa? Hän ei halua tietää tuosta ajasta, se on liikaa, siinä on liikaa. Liian monta ihmistä.

Hän näkee tarpeeksi kun katsoo peiliin joka joskus oli kiinni seinällä. Pelkästään sen olemassaolo muistuttaa häntä tuosta ajasta, pakottaa hänet tietämään että se joskus oli, kuva sanoo myöskin että hän vielä on, muttei hän tunne sitä. Mutta peili on pudonnut, se on yksi muistoista jotka vainoavat häntä. Neljäkymmentä tasalukuista kiloa ei häntä vaa'an näytöllä lohduta, se ei ole lähelläkään katoamispistettä. Hän kääntää peilin nurin jotta saa olla yksin, peilikuva on hänen kotonaan ylimääräinen.

Hän käpertyy sanan ympärille; koti, tämä koti, koti, se koti jota ei koskaan ollut, viimeinen koti. Ei hän kuitenkaan kykene tuntemaan mitään noista, vaikka miten yrittää, joten hän pakenee. Kotoaan joka ei ole koti hän pakenee maailmaan jota ei ole. Hän tallentaa sen merkkejä kuulakärkikynällä lukemattomille papereille, muttei se siltikään tule todelliseksi. Hänen pitäisi vihata ja repiä nuo paperit pettymyksessään, kaiken ihmislajin luonnon mukaan hänen pitäisi; tai näin hän on ainakin oppinut. Kuitenkin hän vain takertuu niihin tiukemmin. Hänen on hirvittävän vaikea vihata. Kun vihaamisen piste tulee, hän juoksee karkuun. Hän vihaa mieluummin itseään. Siitä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Herätyskello kutsuu häntä takaisin - sananakin "ilotulitulitus" on irvokas. Mitä "iloa" sisältyy siihen että musta taivas leiskuu saavuttamattomana sateenkaaren väreissä? Häntä inhottaa että sitä katselevat muutkin; muut, jotka saattavat tyhmyydessään pitää sitä ilona. Eivät he ymmärrä että siinä on kaikki. Että se sisältää joka ikisen tunteen jonka ihmisolento kykenee tuntemaan. Hän menee ja katsoo yksin, ei halua nähdä, mutta elämä vaatii; elämä ei suostu päästämään irti vielä, ja hänen taistelunsa käy heikoksi kun vastapuoli valaisee taivaan jota pakoon hän ei pääse.

Lopulta, hän menee koska hän saattaa kyetä kokemaan tunteensa vahvempina pakopaikassaan. Hän jättäytyy sinne ja kävelee tietoisesti tietämättään todellisuudessa, turvassa. Mutta jokin taustalla tykyttää, kun hän kiipeää portaita näköalapaikalleen; kaloreita kuluu. Ehkä huomenna vaaka on jo kolmenkymmenenyhdeksän puolella.

Aamuahdistuksesta: "45 kiloa" - novelli 4

45 KILOA

Hän herää lattialta. Yrittää epätoivoisesti tarrautua karkaavaan uneen, mutta kello on yhdeksän, hän tietää ettei kykene enää nukahtamaan. On vaikea päättää onko ahdistus pahempi makaamaan jäädessä vai ylös noustessa. Jotenkin on pakko kuitenkin jatkaa olemista. Elämistä, jos sitä voi siksi kutsua, joten hän nousee ylös.

On vaikeaa kävellä ympäriinsä. Joka puolella lojuu tavaroita, hyödyllisiä, hyödyttömiä, vaarallisia. Jalatkaan eivät tahdo kantaa, hän pinnistelee muistaakseen ottiko yöllä lisää lääkkeitä ja jos otti niin mitä? Hän muistaa ajan 04:09, TV:n ruutuun juuttuneen DVD-elokuvan intron. Mistään muusta ei voi olla varma.

Kauhunsekainen ahdistus vain kasvaa, kylpyhuone, vettä kasvoille, jos ei voi nukkua on herättävä kunnolla. Vapisevin käsin hän vetää esiin vaa'an, nousee sille, pelkää katsoa, katsoo. On laskeuduttava lattialle ja toistettava äskeinen, ennen kuin uskaltaa sallia helpotuksen tulvahtaa sydämeen, valua koko kehoon. Maailmassa on siis vielä jotain. Jotain ei ole menetetty.

Koira on vietävä kävelylle, on hyvä kun on jotakin mistä aloittaa, päätöksenteko on niin vaikeaa. Ulos mennessä on luonnollista samalla viedä roskat. Siitä se lähtee. Normalisoituminen.

Hän kävelee, askeleet ovat kovin heikot, niillä ei oikein pääse mihinkään. Pahoinvointi voimistuu voimistumistaan, mutta ei haittaisi vaikka hän antaisi ylen, tosin elimistössä ei ole mitään mitä voisi oksentaa ulos. Hän ajattelee vaa'an lukemaa ja kävelee, kävelee. Jotenkin. Kyllä se tästä jotenkin, hän ajattelee, jotenkin. Jotenkin.

Hän ohittaa leikkipuiston, lapset keinuvat, äideillä on vaunut ja eväitä, on maanantai-aamu. Hän vihaa lapsia, vihaa äitejä, vihaa sovinnaista elämää, mutta henki takertuu kurkkuun ja hän päästää jonkin tukahtuneen, etäisesti vaikerrusta muistuttavan äänen. Miksei? Miksei miksei miksei ikinä hän huomaa hokevansa eikä tiedä mitä tarkoittaa, askeleet hoipertelevat ja hän nyyhkyttää. Kauppaan.

Hän terästää katseen, asettaa kasvoille hymyn, ostaa olutta, hymyilee vielä koiralle, juttelee kotimatkan, koira ei saa olla surullinen. Hän kertoo että se saa makoisan aamiaisen, annostelee, juttelee. Koira syö. Hän poistuu keittiöstä, vajoaa polvilleen, painaa kasvot lattiaan, kurkkua kuristaa, ei saa itkeä ääneen, koira ei saa kuulla. Neljäkymmentäviisi kiloa, hän nyyhkäisee. Hengitys helpottuu. Neljäkymmentäviisi kiloa, ja pyyhkii kyyneleet. Kaikki ei ole loppu. On toivoa.

On toivoa! Hän ei ota aamiaista, vaan nielee kylmän oluen kanssa sata milligrammaa tramadolia ja kaksisataa kofeiinia. Hän ei keksi syytä miksi tekee niin, mutta ei sen puoleen keksi mitään muutakaan mitä tekisi. Jostain pitäisi aloittaa. Hän katsoo ympärilleen, näkee kolmenkymmenen neliömetrin kaaoksen, tuntee miljardin neliökilometrin kaaoksen sisällään, ajattelee: neljäkymmentäviisi kiloa, ja alkaa siivota.

Alter egostani

Ronnie.

Se nimi tulee toistumaan ja toistumaan täällä, mitä erilaisimmissa teksteissä, sillä en aio nähdä sitä vaivaa että vaihtaisin luomani henkilöhahmon toiseen, eri ihmiseen joka tarinassa - se olisi ylivoimaista, kun käytän tätä hahmoa niin paljon.

Ronnie Wilder on siis alter egoni aina 14 vuoden takaa, tosin henkilökuva on kokenut useita transformaatioita aikojen kuluessa. Hahmo on ollut niin maailman suurimman rocktähden kuin fanaattisen ihailijankin roolissa, esiintynyt poikahuorana, stripparina ja katatonisena katupoikana, mielisairaalapotilaana ja itsemurhakandidaattina, vankilakundina ja lastenkodin kasvattina, hukattuna kaksosena, kansainvälisesti tunnettuna kilparatsastajana - sekä twincest-draaman päähenkilönä, kuten edellisessä tekstissä; ellei sen sisältö nyt ollut jo ilmiselvää. Pointti on kuitenkin, että tunnen henkilön niin omakseni, että näen siitä näkökulmasta kaikki mahdolliset elämänkaaret edessäni, enkä koskaan saa kirjoitettua niitä kaikkia, mikä on surullista.

Tämä pätkä on vain selitys saman henkilöhahmon toistumisesta tekstistä toiseen. Ei muuta.

Julkaisemattoman triviaalitekstin prologi (ja alter egoni ensimmäinen esiintyminen)

”Ronnie. Ronnie!!” Häiritsevä ääni tajuntani rajamailla. ”Älä vajoa pois tästä maailmasta taas! Katso mua!”

Hitaasti teen niin kuin käsketään. Punaiset kiharat pyyhkivät paljaita käsivarsiani, kehystävät tutunoloisia kasvoja, jotka tarkentuvat, asettuvat vihdoin, kertovat minulle että siinä on Rose, isosiskoni. Yritän muistaa muutakin, mutta jokin viiltää heti niin kipeästi että olen tukehtua tuskaan. ”Älä ajattele”, Rose kuiskaa. ”Ole vain ajattelematta sitä. Niin kauan kuin se vie. Vaikka ikuisesti. Mä vien sut pois. Muistojen luota.”

Katson noita kasvoja, smaragdinvihreitä silmiä, ja muistan rakkauden joka joskus paloi kaikennielevällä roihulla. Muistan tuhon, hävityksen, elämämme rippeet, miten se kaikki tuntui meistä kuin pommitetulta kaupungilta, vaikka hevoset seisoivat tarhoissaan niin kuin olivat aina seisseet, ja miten me juoksimme itkien omenatarhassa niin kuin se tie jonnekin johtaisi.

Robert Hamilton ei koskaan eläisi sellaisen häpeän kanssa, ja äitimme, lemmikinsinisilmäinen Julia, seisoi hänen rinnallaan. Ja nyt me olimme karkotettuja, kaikki se mikä oli yli kaksikymmentä vuotta ollut elämäämme, oli riistetty meiltä.

Flame—Tuskan kierre tarrautuu minuun pelkän nimen muistosta, kahliten, kuristaen, ja sitten virtaavat lukemattomat muut nimet; Leigh, Pepsi, Emmi, Corona, Ilta-Rusko, Allegra, Dynasty… Ja minä vaikerran ja tarraudun Rosen käsiin, virheettömän vaalea iho sormieni alla, ja minä tiedän niin kuin olen aina tiennyt ettei maailmassa ole minulle kuin yksi tapa elää.

”Rose, mun täytyy päästä pois täältä.” Ääneni on käheä käytön puutteesta. Sisko katsoo minuun kuin olisin äkkiä ihmeparantunut, mutta hänen ilmeensä värisee ja valahtaa. ”Sitten sun täytyy syödä, Ronnie, 41-kiloisena sä et ikinä pääse ulos.”

”Entä saattajan kanssa?” Ajatukseni ovat äkisti selkeät, tiedän mitä haluan, mitä tarvitsen. Ajattelen sairaalan suljetun osaston varokeinoja. ”Mä haluan mennä nyt. Mun TÄYTYY mennä nyt!”

”Ei nyt”, Rose sanoo pehmeästi ja silittää pitkiä hiuksiani korvan taakse. ”Lepää, ja mene sitten päivälliselle. Mä koitan järjestää sulle huomiseksi kävelyajan.”

Käperryn valkoiselle sairaalasängylleni ja Rose silittää minua kunnes nukahdan. Unissani tulenpunainen täysiverinen laukkaa taas minua kohti, valkosukka lyhtypää, ja kiepahdan vauhdissa sen satulattomaan selkään, ja Ville ratsastaa vierelleni palominolla ja nauraa jälleen kerran: ”Hevoskuiskaaja…” ja minä haluan huutaa että se on väärin, että hevoset ne minulle kuiskaavat, mutta Ville ja Corona kiitävät jo edellä ja Flame on pysähtynyt siihen mihin se aina pysähtyy: syreenipensaan varjoon missä maassa yhä lojuu ryppyinen, punamustakukallinen huopa. Viimeinen lepo ennen taistelua.

Dani ja Rolle (triviaalitekstin alku)

Minä olen hirvittävän väsynyt. Seison tallipihalla ja tuijotan kauan sitten näkyvistä kadonneen hevostrailerin perään. Jykevä hirsitarha tammien alla on tyhjä, portti jätetty auki huolellisesti sivuun vedettynä niin kuin asukkaat voisivat minä hetkenä tahansa palata sinne. Talli näkyy vain silmänurkastani takavasemmalla, mutta silti siellä kaksi karsinaa huutaa tyhjyyttään. Minua vihloo sanaton tuska, mutta huolimatta siitä minun on mentävä ja astuttava noihin karsinoihin, ensin toiseen sitten toiseen, tyhjennettävä ja puhdistettava ne, hangattava ruoka- ja vesiastiat kiiltäviksi, pyyhittävä kalterit ja pinnat, pyyhittävä pois viimeiset muistoni kahdesta hevosesta joita rakastin enemmän kuin voin kestää.

Kuivaan hiljaisia kyyneleitä kun teen työtäni, viimeistä palvelustani hoitohevosilleni. Aikuiset miehet eivät itke parin hevosen perään, älä ole lapsellinen, lyö ääni sisälläni, mutta sitä kovempana hakkaa ikävä, tyhjyys takoo kaikuaan sydämeeni, kunnes se on kaikki mitä kuulen, ja kyyneleet valuvat vuolaana virtana, kastelevat lattian jota rakkaiden hevosteni kaviot vielä hetki sitten tallasivat. Dani, Rolle, Dani, Rolle, toistaa kaiku, ja minä kaipaan niin haudata kasvoni valkeaan harjaan, tuntea käsissäni tummaruskean karvan sileyden. Mutta mitään siitä ei ole enää jäljellä.

Jätän karsinat kliinisen puhtaina jälkeeni, kerään tavarani ja lähden viimeisen kerran tallilta joka on ollut minulle kuin toinen koti seitsemän pitkää vuotta. En kestä nähdä uusia asukkaita jotka tällä viikolla täyttävät elämällä karsinat jotka ovat nyt hiljaiset kuin muistomerkki. En halua pyyhkiä pois mielestäni niiden tyhjyyttä, en halua uusien hevosten tahraavan muistojani rakkaistani. Minä en tule tänne enää koskaan. Katsahdan viimeisen kerran tyhjää tarhaa lehdettömien lumisten tammien katveessa, kävelen ohi enkä enää katso taakseni. Loppu mikä loppu.

Viikkokaudet kaksi tummaa ruunaa seikkailevat unissani, lähestyvät ja pyörtävät aina karkuun kun ojennan käteni. Herään kerran toisensa jälkeen kylmässä hiessä yksiössäni joka ei ole koskaan tuntunut niin kolkolta. Ja mietin yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka paljon eläintä voi rakastaa, miten kovasti kaivata – kun on katsonut kahden identtisen kylmäverivarsan taistelevan elämästään synnyttyään kaksosina, ja rukoillut niiden molempien jäävän henkiin, kun on kasvattanut ne heiveröisistä honteloista varsoista jykeviksi seitsenvuotiaiksi yksilöiksi ja oppinut erottamaan ne toisistaan sadan metrin päästä vaikka näkyvää eroa niissä ei ollut, kun on rakastanut kumpaakin yhtäläisesti ja voittanut niiden luottamuksen kun ne olivat vasta nuoria villikko-oreja… Kuinka suurta ikävää voi tuntea aikaan jonka tietää olevan iäksi mennyt, kuinka voikaan kadottaa elämänsä suunnan näin, kun ne ovat VAIN hevosia? Tätä kaikki minulle hokevat. Vain hevosia. Mutta minä kasvoin niiden kanssa, ja ne rakastivat minua silloin kun minulla ei ollut ketään muuta tässä maailmassa. Minä saatan olla kolmenkymmenen, mutta minä olen samalla yhä se pelokas 23-vuotias, joka taisteli kahden hevosenalun elämästä ja kuolemasta niiden emän uuvuttua rankkaan synnytykseen.

Dani ja Rolle olivat eteläsaksankylmäverisiä, heikosta alustaan huolimatta yli 160-senttisiä aikuisina, hurmaavan kauniita vaikkakin raskasrakenteisia, ja ikuisesti erottamattomia. Ne ruohostivat kesät kylki kyljessä ja vetivät talvisin rekeä parivaljakkona, valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten helkätessä lauluaan. Mutta ne eivät kuuluneet ratsastuskoululle, tuntihevosina ne olivat kelvottomia, kouluun ne eivät taipuneet ja matalatkin esteet ne ylittivät kömpelösti. Lopulta minä olin ainoa joka niitä ratsasti, ja ne söivät valtavasti eivätkä tuottaneet juuri mitään. Kun Lapissa sijaitseva vaellustalli etsi itselleen jykeviä, varmajalkaisia ja maastossa hyvin selviäviä ratsuja, olivat Dani ja Rolle loistavia ehdokkaita, etenkin kun niistä luvattiin maksaa kunnon hinta.  Sillä sai kevyesti pari uutta tuntiratsua ja rahaa jäi vielä tarhojen kunnostukseenkin.

Enhän minä tallin omistajaa syytä. Nuo hevoset vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, ja siellä minne ne ostettiin, ne pääsivät toteuttamaan itseään. En minä saisi olla näin herkkä, särkyvä ja niin totaalisen kiinnittynyt tuohon kaksikkoon. Tottakai minä tiesin, että ne myytäisiin pois jonakin päivänä. Ehkä minä vain pidin toivoa yllä, että tuohon päivään mennessä minulla jotenkin olisi varaa ostaa ne itselleni.

Terapiastani

Olen käynyt terapiassa 16-vuotiaasta lähtien; kaksi edellistä tekstiä viittaavat vahvasti noihin aikoihin. Tyypillinen olo joka minulle aina jäi terapiasession loputtua, oli auki leikattu, verta vuotava tunne. Terapeutit (ne monet) viettivät säädetyt 45 minuuttia repien auki kipeimpiä muistojani, ja sitten totesivat iloisesti: "Aika on loppu! Nähdään taas viikon päästä!" ja minä menin kotiin nuolemaan haavojani, tai, muutamassa tapauksessa, kiipeämään sillan kaiteelle päästäkseni vainoavista ajatuksistani. 

Minulle sanottiin ja sanotaan yhä, että suurin ongelma on asenteessani. Siihen on kuitenkin syynsä, ja sitä yritin selittää tuolla runontapaisella. Novelli POTILAS on ilmiselvä ilman siihen liitettyä otsikkoakin, ja se oli periaatteessa hyökkäys viimeisintä terapeuttiani kohtaan. Luetutin sen hänellä - en muista hänen reaktiotaan, sillä nipussa oli useita muitakin tekstejä jotka hän luki. Mikään ei kuitenkaan, ainakaan, muuttunut. Mikäpä toisaalta voisikaan? Eihän kukaan terapeutti tai kukaan muukaan voi tulla ja tarttua käteeni ja sanoa: "Minä pelastan sinut." Enkä minä sitä teini-iän jälkeen enää odottanutkaan. Mutta toisaalta, mitä järkeä oli repiä minua kappaleiksi 14 pitkää vuotta, kun ei kukaan koskaan yrittänytkään saada minua ehjäksi enää? Seuraavaan tapaamiseen mennessä edelliset haavat oli aina jo unohdettu, ja tarkoitus oli avata uusia. Minä jäin niin täysin yksin noiden viiltojen parantelemisen kanssa, että helpointa oli, ja on yhä, leikata partakoneenterällä muutamia todellisia viiltoja, ja hukuttaa tuska niihin. 

Nykyään en käy enää terapiassa. Olin paljon epästabiilimpi tavatessani terapeuttia kerran tai kaksi viikossa, kuin olen nyt kun saan haudata muistot rauhassa Kiellettyjen Asioiden Osastolle aivoissani. En ehkä koskaan toivu, todennäköisesti en pääse milloinkaan vapaaksi menneisyyden aaveista, mutta jos nuo neljätoista vuotta terapiaa eivät tehneet muuta kuin ajoivat minua syvemmälle psykoottisiin ajatuskuvioihin, niin minä olen mieluummin sairas kuin tuon edellisen novellin TÄYSIN TOIPUNUT päähenkilö.

Psykoterapia-allegoria: "Potilas" - novelli 3

POTILAS

Potilaalla oli edessään sarja leikkauksia, lääkäri kertoi. Ne tulisivat olemaan rankkoja, mutta ei huolta, sairaalan kirurgit olivat huipputasoa. Ja sitäpaitsi, tällä hoitomenetelmällä paranemisprosentti potilaan sairaudesta oli jopa viisikymmentäseitsemän. Sehän oli varsin hyvä näkymä, ottaen huomioon että tila josta potilas kärsi oli tappava. Lääkäri lohdutti potilasta sanomalla että jonotus ensimmäiseen leikkaukseen kestäisi vain neljä kuukautta. Ja Kelahan korvaisi suurimman osan kustannuksista!

Huojentuneena potilas palasi kotiinsa odottamaan leikkaukseen pääsyä. Huolimatta siitä että jonotus venyi eräiden ikävien sattumusten, kuten lääkärilakon ja monta kiireellistä hoitoa vaativaa tapausta tuottaneen junaonnettomuuden vuoksi lähemmäs kymmenen kuukauden mittaiseksi, hän pysyi toiveikkaana, pääsisihän hän pian kuitenkin osaavien kirurgien käsittelyyn.

Hän makasi luottavaisin mielin leikkauspöydällä kirkkaiden valojen alla, tuntien vaipuvansa nopeasti mukavan pehmeään tajuttomuuden tilaan. Kun hän hieman tokkuraisena palasi taas tajuihinsa heräämössä, hän tuli ensimmäiseksi tietoiseksi epämiellyttävästä märkyyden tunteesta. Selvittääkseen mistä se johtui, hän kohotti raskaalta tuntuvaa päätään. Vasta kun hän näki sen valtavan verimäärän joka oli tahrinut hänen harmahtavaksi kuluneen sairaalakaapunsa, hän alkoi tuntea kivun. Se kasvoi tykyttävästä vihlovaksi ja sitten repiväksi ja lähes sietämättömäksi, niin että hänen teki mieli karjua. Sen hän hetken kuluttua tekikin, ja huoneeseen saapui sairaanhoitaja, joka nähtyään hänen tilansa kutsui hänen lääkärinsä paikalle.

Tuo on ihan normaalia teille tehdyn operaation jälkeen, lääkäri rauhoitti. Leikkaus sujui täysin suunnitellusti. Saatte nyt kipulääkettä, ja huomenna voitte jo kotiutua.

Seuraavaan päivään mennessä verenvuoto ei ollut kuitenkaan lainkaan hellittänyt. Potilaan kysellessä siitä huolestuneena lääkäriltään, tämä kertoi hänelle että vuoto oli hyvä asia. Se oli vain pahaa verta joka vuoti pois. Kirurgit olivat tehneet erinomaista työtä, kaikki se veri joka kuuluikin sisään pysyisi siellä. Potilaalla tulisi olemaan kipuja vielä jonkin aikaa, mutta hän saisi mukaansa reseptin, ja tuota pikaa hän varmasti toipuisi ensimmäisestä leikkauksesta ja hoitoprosessissa voitaisiin edetä.

Kotona potilas riisuutui ja katsoi itseään. Hänellä oli alavartalossaan syvänä ammottava leikkaushaava, jota ei oltu edes yritetty ommella kiinni. Hän oli kirjaimellisesti auki leikattu. Verta valui alas hänen nivusiinsa ja reisiä pitkin, ja hän asetti jalkojensa alle pyyhkeen ollakseen tahrimatta mattoa. Kivut olivat hirvittävät. Huolimatta lääkärin rohkaisevista sanoista hän oli peloissaan ja soitti tälle, mutta sai kiinni vain vastaajan. Hän kurkotti käteensä kipulääkepurkin, nielaisi useita tabletteja, ja kävi nukkumaan.

Seuraavien päivien aikana hän onnistui tavoittamaan lääkärinsä vain kerran, ja tämä neuvoi häntä olemaan huolehtimatta liikoja, sillä stressi haittaisi paranemista. Varmuuden vuoksi tämä myös määräsi hänelle puhelinreseptillä lisää kipulääkkeitä, ja muistutti häntä seuraavan leikkauksen ajankohdasta.

Ajan myötä verenvuoto hitaasti tyrehtyi, ja haava alkoi umpeutua. Potilasta inhotti katsoa itseään; siihen tunteeseen verrattuna fyysiset kivut olivat haalistuneet, mutta hän napsi kipulääkkeitä edelleen pitkin päivää lievittääkseen ahdistustaan. Sitten koitti päivä jolle seuraava leikkaus oli määrätty.

Hänen saavuttuaan aamulla sairaalaan tuttu lääkäri tutki hänet ja totesi haavan parantuneen esimerkillisesti. Vaikka potilas itse näkikin vain valtavan, arpeutuneen kuopan ruumiissaan, lohduttivat lääkärin sanat häntä. Tämähän oli sentään alansa huippuja! Miksi hän epäilisi tämän ammattitaitoa?

Tällä kertaa potilas ei yllättynyt havaitessaan leikkauksenjälkeisen verenvuodon. Lääkärin rohkaisevien sanojen ja uuden, vahvemman kipulääkereseptin saattelemana hän palasi kotiinsa toipumaan. Huolimatta pillereiden pehmeästi turruttavasta vaikutuksesta, hän ei voinut olla järkyttymättä katsoessaan peiliin. Avoimesta haavasta hän saattoi nähdä oman sydämensä, saattoi seurata miten se sykki, pumppasi verta hänen suoniinsa ja jonkin verran myös ulos joka sykäyksellä. Hänen teki mieli työntää kätensä haavaan ja tunnustella sydäntään, mutta jollain kummallisella tavalla se pelotti häntä. Ikään kuin haavan koskettaminen olisi tehnyt liian todelliseksi sen että hän oli niin sairas.

Mutta hän toipui, haavaan kasvoi rupi ja lopulta jäi vain suuri arpi, eikä hän enää nähnyt sydäntään. Leikkauksia jatkettiin, ja joka kerralla lääkäri vakuutti hänelle että kaikki oli mennyt hyvin ja hän oli voittamassa sairautensa. Ajatella! Hän jonka ei pitänyt parantua. Nyt hän ei kuolisikaan. Hän tottui verenvuotoon ja haavoihin joita piti alkuun varoa kovastikin, tottui leikkauksiin ja tottui näkemään omat sisuksensa; tottui kipulääkkeisiin jotka vaihtuivat aina vain vahvempiin. Siitä hänen lääkärinsä oli huolissaan - hänelle oli kehittymässä toleranssi, ja paha riippuvuus. Niinpä lääkitystä alettiin säännöstellä. Kun hoidot olisi saatettu päätökseen, ja hän olisi toipunut, olisi kivunhoito kuitenkin lopetettava, lääkäri sanoi, sillä mihinkäs sitä sitten enää tarvittaisiin?

Lopulta, ajan jonka kestosta hän ei ollut varma, kuluttua viimeinenkin leikkaus oli ohi. Hän matkusti sairaalaan enää yhden kerran, jälkitarkastusta varten. Hänen omalääkärinsä tutki hänet perusteellisesti, ja sitten, suoristautuen ja häneen katsoen, hymyili hohtavanvalkoista hymyään ja ilmoitti että hän oli täysin parantunut. Ja entistä ehompi! lääkäri sanoi yhä hymyillen.

Hän käveli ulos sairaalasta kädessään tiukkaan nidottu nippu paperia, joka oli hänen sairaskertomuksensa, ja jonka viimeisella sivulla luki: täysin toipunut. Hänellä oli melko kummallinen olo, mutta hän epäili sen johtuvan kipulääkkeiden vieroitusoireista; reseptihän oli mennyt umpeen jo yli viikko sitten. Häneen ei koskenut, mutta hän tunsi olonsa epätodelliseksi. Hän oli nyt terve. Yksi muista.

Bussissa matkalla kotiin hän huomasi ihmisten tuijottavan häntä. Yhä lisää ja lisää päitä kääntyi. Lapset kyselivät, vanhemmat hyssyttelivät, nuoret supisivat. Hän yritti katsoa jonnekin muualle ja hänen katseensa osui bussin peiliin. Siitä heijastuivat useat ihmiset hänen ympärillään, sekä hän itse. Hänen hengityksensä takertui kurkkuun kun hän huomasi miltä näytti verrattuna muihin. Hänessä ei ollut enää ainuttakaan ihmismäistä piirrettä. Hän oli pelkää arpea, epämuodostumaa ja kirjavaa ihoa. Yrittäen parhaansa hengittää hän keskitti katseensa ulkopuolella vilisevään kaupunkiin, ajatteli kipulääkkeitä ja sitä ettei niitä enää ollut, ja puristi vapisevassa kädessään rullattua paperipinkkaa jonka alareunassa luki suurin kirjaimin: TÄYSIN TOIPUNUT.