Kirjoittamisestani ja siihen liittyvästä

Minä en voi elää ellen kirjoita. Joka ikinen aamu sängystä nouseminen klo 5 on yhtälailla hirvittävää ahdistusta kuin kihelmöivää jännitystäkin. Ahdistusta siitä, mitä olen eilen kirjoittanut, ja jännitystä siitä, mitä tulen tänään kirjoittamaan. Lasillinen viiniä, jota lähes aina löytyy kaapista, korjaa nopeasti ahdistuksen ja olen taas valmis aloittamaan. Kirjoitan lähinnä turhaa tekstiä, jota ei ole tarkoituskaan julkaista, mutta toisinaan myös pätkiä joihin olen edes hieman tyytyväinen. "Premium Bananas" on tässä otsikkona ja alkutekstinä koska se periaatteessa symboloi sitä maailmaa jossa elän. Teksti on hyvin henkilökohtainen, ja osa siitä pohjautuukin tosielämään. Tuon novellintapaisen päätarkoitus on kuvailla obsession, riippuvuuden ja noidankehän lisäksi nimenomaan SYYLLISYYTTÄ, irrationaalista sellaista. Päähenkilön suhtautuminen "rasioihinsa" ja itse pillereihinhän on tavallaan animistista, kuten on periaatteessa minun suhtautumiseni kaikkeen ympäröivään. Tai oikeastaan se on sitä vain välillisesti, sillä kauhukuvat jotka mieltäni täyttävät, liittyvät lähinnä siihen miten väärin tekisin esimerkiksi esineen minulle antanutta henkilöä kohtaan, jos rikkoisin esineen, tai kaltoinkohtelisin sitä. Hyvin suurelta osin nämä syyllisyydentunteeni liittyvät äitiini, mutta eikö mielikuva äidistä pyhimysmäisenä olentona ole loppujen lopuksi melko universaali? Jostain syystä olen pyrkinyt, alitajuisesti, välttämään syyllisyyden kuvausta useimmissa teksteissäni. Ehkä se johtuu siitä, että tunne itsessään on niin rankka ja kaikenkattava, ja kirjoittaminen on minulle aina ollut luonteeltaan eskapistista, joten vältän automaattisesti kipeitä aiheita kirjoittaessani. Siinä suhteessa "Premium Bananas" on rehellinen kirjoitelma, ja hyvin lähellä todellista minääni, toisin kuin useimmat tekstini. Näinollen se on hyvä avaus tälle blogille, jonka on tarkoitus olla niin todellinen ja paljastava kuin mahdollista. Jos joku lukee näitä tekstejä, toivon niistä välittyvän lukijalle edes välähdyksen siitä ahdistuksesta joka on minulle arkipäivää. Minusta on hyvä argumentti se, että onnelliset ihmiset eivät pysty luomaan merkittävää tekstiä, että vain onnettomuudesta syntyy jotakin tärkeää. Jos niin todella on, niin henkilökohtaisella helvetillä on ainakin jokin funktio. Se on lohduttava ajatus.