Minä olen hirvittävän väsynyt. Seison tallipihalla ja tuijotan kauan sitten näkyvistä kadonneen hevostrailerin perään. Jykevä hirsitarha tammien alla on tyhjä, portti jätetty auki huolellisesti sivuun vedettynä niin kuin asukkaat voisivat minä hetkenä tahansa palata sinne. Talli näkyy vain silmänurkastani takavasemmalla, mutta silti siellä kaksi karsinaa huutaa tyhjyyttään. Minua vihloo sanaton tuska, mutta huolimatta siitä minun on mentävä ja astuttava noihin karsinoihin, ensin toiseen sitten toiseen, tyhjennettävä ja puhdistettava ne, hangattava ruoka- ja vesiastiat kiiltäviksi, pyyhittävä kalterit ja pinnat, pyyhittävä pois viimeiset muistoni kahdesta hevosesta joita rakastin enemmän kuin voin kestää.
Kuivaan hiljaisia kyyneleitä kun teen työtäni, viimeistä palvelustani hoitohevosilleni. Aikuiset miehet eivät itke parin hevosen perään, älä ole lapsellinen, lyö ääni sisälläni, mutta sitä kovempana hakkaa ikävä, tyhjyys takoo kaikuaan sydämeeni, kunnes se on kaikki mitä kuulen, ja kyyneleet valuvat vuolaana virtana, kastelevat lattian jota rakkaiden hevosteni kaviot vielä hetki sitten tallasivat. Dani, Rolle, Dani, Rolle, toistaa kaiku, ja minä kaipaan niin haudata kasvoni valkeaan harjaan, tuntea käsissäni tummaruskean karvan sileyden. Mutta mitään siitä ei ole enää jäljellä.
Jätän karsinat kliinisen puhtaina jälkeeni, kerään tavarani ja lähden viimeisen kerran tallilta joka on ollut minulle kuin toinen koti seitsemän pitkää vuotta. En kestä nähdä uusia asukkaita jotka tällä viikolla täyttävät elämällä karsinat jotka ovat nyt hiljaiset kuin muistomerkki. En halua pyyhkiä pois mielestäni niiden tyhjyyttä, en halua uusien hevosten tahraavan muistojani rakkaistani. Minä en tule tänne enää koskaan. Katsahdan viimeisen kerran tyhjää tarhaa lehdettömien lumisten tammien katveessa, kävelen ohi enkä enää katso taakseni. Loppu mikä loppu.
Viikkokaudet kaksi tummaa ruunaa seikkailevat unissani, lähestyvät ja pyörtävät aina karkuun kun ojennan käteni. Herään kerran toisensa jälkeen kylmässä hiessä yksiössäni joka ei ole koskaan tuntunut niin kolkolta. Ja mietin yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka paljon eläintä voi rakastaa, miten kovasti kaivata – kun on katsonut kahden identtisen kylmäverivarsan taistelevan elämästään synnyttyään kaksosina, ja rukoillut niiden molempien jäävän henkiin, kun on kasvattanut ne heiveröisistä honteloista varsoista jykeviksi seitsenvuotiaiksi yksilöiksi ja oppinut erottamaan ne toisistaan sadan metrin päästä vaikka näkyvää eroa niissä ei ollut, kun on rakastanut kumpaakin yhtäläisesti ja voittanut niiden luottamuksen kun ne olivat vasta nuoria villikko-oreja… Kuinka suurta ikävää voi tuntea aikaan jonka tietää olevan iäksi mennyt, kuinka voikaan kadottaa elämänsä suunnan näin, kun ne ovat VAIN hevosia? Tätä kaikki minulle hokevat. Vain hevosia. Mutta minä kasvoin niiden kanssa, ja ne rakastivat minua silloin kun minulla ei ollut ketään muuta tässä maailmassa. Minä saatan olla kolmenkymmenen, mutta minä olen samalla yhä se pelokas 23-vuotias, joka taisteli kahden hevosenalun elämästä ja kuolemasta niiden emän uuvuttua rankkaan synnytykseen.
Dani ja Rolle olivat eteläsaksankylmäverisiä, heikosta alustaan huolimatta yli 160-senttisiä aikuisina, hurmaavan kauniita vaikkakin raskasrakenteisia, ja ikuisesti erottamattomia. Ne ruohostivat kesät kylki kyljessä ja vetivät talvisin rekeä parivaljakkona, valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten helkätessä lauluaan. Mutta ne eivät kuuluneet ratsastuskoululle, tuntihevosina ne olivat kelvottomia, kouluun ne eivät taipuneet ja matalatkin esteet ne ylittivät kömpelösti. Lopulta minä olin ainoa joka niitä ratsasti, ja ne söivät valtavasti eivätkä tuottaneet juuri mitään. Kun Lapissa sijaitseva vaellustalli etsi itselleen jykeviä, varmajalkaisia ja maastossa hyvin selviäviä ratsuja, olivat Dani ja Rolle loistavia ehdokkaita, etenkin kun niistä luvattiin maksaa kunnon hinta. Sillä sai kevyesti pari uutta tuntiratsua ja rahaa jäi vielä tarhojen kunnostukseenkin.
Enhän minä tallin omistajaa syytä. Nuo hevoset vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, ja siellä minne ne ostettiin, ne pääsivät toteuttamaan itseään. En minä saisi olla näin herkkä, särkyvä ja niin totaalisen kiinnittynyt tuohon kaksikkoon. Tottakai minä tiesin, että ne myytäisiin pois jonakin päivänä. Ehkä minä vain pidin toivoa yllä, että tuohon päivään mennessä minulla jotenkin olisi varaa ostaa ne itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti