Kirjoitan hyvin harvoin runoja. Aikoinaan alitajunnastani tuntui pulppuavan loputon virta englanninkielistä lyriikkaa, mutta sen alan olen hylännyt jo kauan sitten. Nuo kaksi edellistä tekstiä ovat käsittääkseni samalta kesältä, ja jälkimmäinen tekee heti poikkeuksen sääntööni etten tavallisesti kirjoita syyllisyydestä. Se on kaikessa lyhyydessään äärimmäisen osuva epäpyhän kolmiyhteyteni - syyllisyys/häpeä/itseinho - kuvaus. Kuten sanoinkin, nimenomaan aamut ovat minulle aina täyttä ahdistusta; eikä siihen auta järkeily, ei sen käsittäminen että koko olotila johtuu vain aivojen kemiallisesta epätasapainosta. Vaikka sitä miten toistaa itselleen, ahdistus on ja pysyy.
Olen haalinut itselleni niin paljon projekteja, että pysyn varmasti kiireisenä kirjoittamiseni kanssa. Aina on jotakin mitä pitää tehdä. Ja vaikka nuo tekstit ovatkin triviaaleja, saan niihin upotettua kuitenkin aina jotakin omaani. Niinpä tulen todennäköisesti julkaisemaan kyseisistä teksteistä pätkiä täälläkin. Säilytän nimittäin kaiken kirjoittamani, en koskaan heitä mitään pois. Mutta mielessäni pyörii kauhukuva - entä jos minulle tapahtuu jotakin, ja joku lukee koneeni muistista ne nöyryyttävimmät, turhimmat tekstit, jotka olen luonut vain paetakseni tätä maailmaa? Ajatus on täysin epälooginen - mitäpä väliä minulle sillä tuolloin enää olisi? Mutten halua tulla muistetuksi naurettavana, säälittävänä, samaa unelmaa toistavana toivottomana tapauksena, joka ei löydä edes uusia sanoja vanhoille ideoilleen. Hyödyttömänä, lahjattomana, yksinäisenä. Olen kaikkea tuota, mutta soisin sen mieluummin pysyvän salassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti