ALKU:
Minä suren yhä Elizaa. Tuntuu etten pääse siitä milloinkaan yli, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Räväkkä ja räiskyvä isosiskoni täytti olemuksellaan niin maailmani, että nyt kun hän on poissa, se huutaa tyhjyyttään. Miten monta kertaa olenkaan sanonut itselleni: päästä irti, opettele luopumaan, kestä se kuin mies ja lakkaa luojan tähden itkemästä! Mutta minä olen vasta seitsemäntoista, eikä siitä ole puoltatoista vuottakaan kun se tapahtui.
Eliza kuoli 19-vuotiaana, onnensa hetkellä, hypätessään 140 sentin kilpailuluokassa puhdasta rataa korskealla orlovtammallaan Cielolla. Suuri portti koitui heidän kohtalokseen - Cielo hyppäsi liian läheltä, kompastui siihen ja lensi nurin. Eliza ei jäänyt hevosen alle, mutta hänen putoamisensa oli niin raju että kypärän leukahihna repeytyi irti ja kypärä vieri vähän matkan päähän. Ei sillä että sillä merkitystä olisi ollut. Siskoni makasi nurmella niska taittuneena, leimuavan punaiset kiharat valloillaan, kauniina kuin ruusu.
Cielon molemmat etujalat murtuivat kaatumisessa ja se oli lopetettiin heti. Elizan tulevaisuudenlupaus, nuori remontti Fanta, pikimusta trakehner, myytiin, sillä Eliza oli ainoa joka sitä pystyi käsittelemään. Miten pikku tallimme kaikuikaan autiuttaan, kun vain minun kaksi fellponiani seisoivat siellä!
Emme voineet jäädä kotitaloomme, taloon jossa olin kasvanut Elizan kanssa, muistojemme vangiksi. Mutta en halunnut sitäkään, että joku muu tulisi ja pyyhkisi maalauksen puhtaaksi, kadottaisi siskoni lopullisesti. Mutta valinta ei ollut minun, en ollut täyttänyt vielä kuuttatoistakaan, ja kun vanhempani pakkasivat Elizan tavarat laatikoihin joissa ne vieläkin makaavat koskemattomina, minä en voinut muuta kuin itkeä.
Ja kun istuin autossa ja viimeinenkin vilahdus kotitalosta ja tallista häipyi näkyvistä aamun kovankirkkaassa valossa, minä ajattelin: Voi Eliza, jos näet tämän, niin sinä vihaat meitä, pelkureita jotka eivät kestä omia muistojaan.
Muutimme vieraaseen kaupunkiin, 450 kilometrin päähän, kerrostalokolmioon, ja ponini saivat muuttaa asumaan eräälle tallille vuokrakarsinoihin. Mutta ei mikään etäisyys, ei mikään aika maailmassa vie pois surua ja ikävää, ja vaikka minä olen jatkanut elämääni, ei kulu päivääkään ettenkö ajattelisi Elizaa.
Me aina suunnittelimme, että kunhan minä olisin riittävän vanha ja siirtyisin poneista hevosiin, me laukkaisimme kilpaa yli kotitaloamme ympäröivien laajojen peltojen. Mutta tänään minä saan oman hevosen, eikä ole ketään laukkaamassa kanssani.
*
LOPPU
Olen pää aivan pyörällä päivän tapahtumista, ja mustan orin kuva mieleni seinällä vilkkuu ja välkkyy ja kiertyy ympäri ja saa pääni särkemään. Silti ajatus hevosesta on lämmin. Se vain yrittää peittää jotain, jotain mikä on liian kipeää ajateltavaksi, ja sitten kuva pirstoutuu ja papurikko orlovtamma laukkaa jälleen kerran kohti porttia yleisön jännittäessä hiirenhiljaa, ja saatan kuulla pamausta seuraavat rusahdukset kun sen kallistuessa eteen kummatkin etujalat murtuvat polvien alta, ja tyttö lentää selästä kaksi kertaa kuperkeikkaa ja kypärä sinkoutuu irti, hevonen valittaa, hirveä ääni, mutta tyttö makaa hiljaa, ja me juoksemme juoksemme radalle ja hevosen valitus vain jatkuu ja tytön kasvoilla on hienoinen hämmästynyt ilme kuin hän olisi viime hetkellä tajunnut että jotain meni pahasti pieleen. Smaragdinvihreät silmät katsovat jo seuraavalle esteelle niin kuin ammattiratsastajalla pitääkin, tytön hiusverkko on revennyt ja punaiset vyötäisiä hipovat kiharat ovat levällään nurmella eikä hän ole koskaan näyttänyt niin kauniilta, ja samassa hevosen valitus katkeaa vaimeaan laukaukseen.
Tajuan juoksevani vasta kun päädyn bussipysäkille. Kasvoni ovat kyynelistä märät, ja sydämeni hakkaa pakahtuakseen. Pääsenkö minä milloinkaan eroon tuosta kuvasarjasta jota muistoni toistavat kristallinkirkkaana kerran toisensa jälkeen? Hengitän syvään, pyyhin kyyneleitä. Bussi tulee ja nousen kyytiin, käperryn takapenkin nurkkaan ja yritän unohtaa. Ajattelen: Carameos, Carameos, Carameos, mutta ajatus ei riitä peittämään surua. Musta ori ei koskaan laukkaa kilpaa papurikkotamman kanssa.
Jään pois bussista lähellä kotia ja kävelen parkkipaikkojen läpi katulamppujen kylmänoranssissa valossa, ja päässäni soi sama kappale loputtomiin, loputtomiin.
”Where have you gone?
You made us feel so strong
You lost us and now we are
Alone
It’s dark despite the light
Tomorrow’s not in sight
And we were born to go
On and on
The last look back is black
The night turns dark ahead
When there’s no turning back
No turning back”
-LYRIIKAT: Tokio Hotel: "Black"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti