”Ronnie. Ronnie!!” Häiritsevä ääni tajuntani rajamailla. ”Älä vajoa pois tästä maailmasta taas! Katso mua!”
Hitaasti teen niin kuin käsketään. Punaiset kiharat pyyhkivät paljaita käsivarsiani, kehystävät tutunoloisia kasvoja, jotka tarkentuvat, asettuvat vihdoin, kertovat minulle että siinä on Rose, isosiskoni. Yritän muistaa muutakin, mutta jokin viiltää heti niin kipeästi että olen tukehtua tuskaan. ”Älä ajattele”, Rose kuiskaa. ”Ole vain ajattelematta sitä. Niin kauan kuin se vie. Vaikka ikuisesti. Mä vien sut pois. Muistojen luota.”
Katson noita kasvoja, smaragdinvihreitä silmiä, ja muistan rakkauden joka joskus paloi kaikennielevällä roihulla. Muistan tuhon, hävityksen, elämämme rippeet, miten se kaikki tuntui meistä kuin pommitetulta kaupungilta, vaikka hevoset seisoivat tarhoissaan niin kuin olivat aina seisseet, ja miten me juoksimme itkien omenatarhassa niin kuin se tie jonnekin johtaisi.
Robert Hamilton ei koskaan eläisi sellaisen häpeän kanssa, ja äitimme, lemmikinsinisilmäinen Julia, seisoi hänen rinnallaan. Ja nyt me olimme karkotettuja, kaikki se mikä oli yli kaksikymmentä vuotta ollut elämäämme, oli riistetty meiltä.
Flame—Tuskan kierre tarrautuu minuun pelkän nimen muistosta, kahliten, kuristaen, ja sitten virtaavat lukemattomat muut nimet; Leigh, Pepsi, Emmi, Corona, Ilta-Rusko, Allegra, Dynasty… Ja minä vaikerran ja tarraudun Rosen käsiin, virheettömän vaalea iho sormieni alla, ja minä tiedän niin kuin olen aina tiennyt ettei maailmassa ole minulle kuin yksi tapa elää.
”Rose, mun täytyy päästä pois täältä.” Ääneni on käheä käytön puutteesta. Sisko katsoo minuun kuin olisin äkkiä ihmeparantunut, mutta hänen ilmeensä värisee ja valahtaa. ”Sitten sun täytyy syödä, Ronnie, 41-kiloisena sä et ikinä pääse ulos.”
”Entä saattajan kanssa?” Ajatukseni ovat äkisti selkeät, tiedän mitä haluan, mitä tarvitsen. Ajattelen sairaalan suljetun osaston varokeinoja. ”Mä haluan mennä nyt. Mun TÄYTYY mennä nyt!”
”Ei nyt”, Rose sanoo pehmeästi ja silittää pitkiä hiuksiani korvan taakse. ”Lepää, ja mene sitten päivälliselle. Mä koitan järjestää sulle huomiseksi kävelyajan.”
Käperryn valkoiselle sairaalasängylleni ja Rose silittää minua kunnes nukahdan. Unissani tulenpunainen täysiverinen laukkaa taas minua kohti, valkosukka lyhtypää, ja kiepahdan vauhdissa sen satulattomaan selkään, ja Ville ratsastaa vierelleni palominolla ja nauraa jälleen kerran: ”Hevoskuiskaaja…” ja minä haluan huutaa että se on väärin, että hevoset ne minulle kuiskaavat, mutta Ville ja Corona kiitävät jo edellä ja Flame on pysähtynyt siihen mihin se aina pysähtyy: syreenipensaan varjoon missä maassa yhä lojuu ryppyinen, punamustakukallinen huopa. Viimeinen lepo ennen taistelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti