VANKILA
Missään ei ole ulokkeita joihin tarttua. Kaikki on sileää, kiinteää; seinä, lattia, hylly, syvennys. Käytävässä on täsmälleen samanlaisia ovia pitkä rivi, täsmälleen samanlaisia käytäviä on toistensa alla ja päällä useita. Tarina kertoo että joskus muinoin oikeatkin ihmiset asuivat tällaisissa rakennuksissa, vain ohuiden väliseinien toisistaan erottamina, mutta että silloin heillä oli ovessa nimi ja irralliset huonekalut. On vaikea kuvitella oikeitten ihmisten huonekaluja tällaiseen koppiin.
Lukot aukeavat syvälle ranteen ihoon upotettua mikrosirua vilauttamalla. Ulos päästäkseni minun on laskeuduttava kolme kerrosta portaita. Aluksi, kun minut sijoitettiin tänne, en meinannut millään uskoa että jossakin on vielä portaita. Olin nähnyt niitä www.historia -sivuston kuvissa, mutta minulla ei ollut aavistustakaan miltä sellaisia pitkin tuntuu kulkea.
Se on raskasta. Ylöspäin mennessä vieläkin raskaampaa, mutta nyt olen menossa ulos, minne pääsee alhaalta ovesta jonka lasin voi hajottaa kädeniskulla, sen on joku tehnytkin. Ulkona ei ole kattoa. Se saa minut tuntemaan epämääräistä kauhua vieläkin; ensimmäisen vuoteni aikana en edes uskaltautunut sinne, mutta ajan myötä sitä lakkaa välittämästä niin paljon. Ja jos olisin pysynyt kaikki nämä vuodet kopissani, olisin epäilemättä jo tullut hulluksi.
Ulkona on hiljaista, kuten aina valoisaan aikaan. Useimmat pysyttelevät suojassa auringon paistaessa, mutta pimeällä taas on muita uhkia. Pelkkien rikollisten asuttamassa maassa ei voi luottaa kehenkään.
Jonkun sattuessa tietylle etäisyydelle siru välittää heti aivoihini tiedon tämän iästä, sukupuolesta ja tekemistä rikoksista. Samalla tämän siru kertoo minusta vastaavat tiedot.
Kävelen ohi osaksi romahtaneen laatikkomaisen rakennuksen. Sen oviaukon yläpuolella voi vielä tarkkaan katsoessaan himmeästi erottaa sanan 'kirjasto'. Kirjoista siellä ei ole jälkeäkään, olen käynyt sisällä, mutta miksi olisikaan? Eihän kirjoja ole käytetty enää vuosisataan, mutta pelkkä ajatus naurattaa, että niille on joskus ollut varattuna kokonainen rakennus! Sanan 'kirjasto' äänneasu saa minut aina hilpeälle tuulelle, ja siksi kävelenkin niin usein tästä ohi.
Historianoppisivuston maailmasta on jäljellä vielä jäänteitä, olen saanut huomata; kapeita toisiinsa yhtyviä kaistaleita asutuksen ulkopuolella, täällä missä lainrikkomuksista tuomitut elävät. On jopa metsää. Ihan yksikköni lähellä on iso alue, melkein neliökilometrin laajuinen; sitkeitä puita ja kituvaa sammalta paikoin pieninä täplinä. Aurinko porottaa selkääni kuumasti kun kiipeän kallionkuvetta. Voin tuntea vaatteidenkin läpi, miten se syö minua päivä päivältä. Monet täällä kuolevat lopulta UV-säteilyn riuduttamina. Missään ei ole kokonaan turvassa, vanhoissa rakennuksissa on ikkunatkin, eivätkä kaihtimet yleensä toimi kovin hyvin.
Ylhäällä kallion laella paiste on lähes sietämätön, mutta sieltä myös näkee kauas, jopa minun säteilyn vaurioittamilla silmilläni. Rappioalueen yli voin helposti nähdä viisi lähintä kuplaa, tusinan verran kauempana sijaitsevia, sekä horisontissa siintäviä heijastuksia joita aurinko muodostaa näköpiirini ulkopuolelle jäävien kuplien läpäisemättömään pintaan. Yksi noista viidestä on minun entinen kotini. Sisään ei tietenkään voi nähdä, mutta silti tuntuu kaihoisalta katsoa sitä. Jossain tuolla, keskellä oikeiden ihmisten vilinää, minullakin oli oma pieni talo.
Kuplissa ei enää ole juurikaan rikoksia. Tuomio on elinkautinen kaikesta hiemankin vakavammasta, kuten varkauksista. Viranomaiset eivät tule kuplan ulkopuolelle, vain vanki työnnetään ulos poistokanavasta, ja siru hoitaa loput. Vankilat eivät ole sen monimutkaisempia - tuomitut vain poistetaan yhteiskunnasta. Ja kun olet ulkopuolella, et voi koskaan palata takaisin. Kuplissa ei ole sisäänkäyntejä. On vain niiden väliset yhteystunneliverkostot.
Tuomion uhka on tehnyt ihmisistä lainkuuliaisia, sillä vain harvat onnistuvat välttelemään kiinnijäämistä pitkään. Eikä oikeudenkäyntejä tarvita, koska syytetyn aivot skannataan syyllisyyden varmistamiseksi. Kaikki täällä ovat syyllisiä. Paitsi jos uskoo ihmisaikoinaan lukemiinsa sci-fi -tarinoihin, joissa aivoja saatettiin muokata uusiksi. Kysymys joka minua aina vaivasi, oli voitiinko muokkaus tehdä ilman että aivot muistivat olleensa joskus erilaiset? Entä jos itsestäänselvyytenä uskoo oman syyllisyytensä, eikä se olekaan totta?
Olen tajunnut etä tuollaista on turha miettiä. Jos aivojeni sopukoissa jokin sellainen tieto onkin, en sitä mitenkään saa ulos kaivettua. Ja mitä väliä sillä olisi? Ei menneisyyttä saa kuitenkaan muutettua, ja kaikkein hirvittävintähän olisi tietää olevansa vanki muiden joukossa ilman omaa syytään, ja samalla se ettei sille yksinkertaisesti voi mitään. Ne jotka siihen uskovat menettävät järkensä hakatessaan kuplien seiniä, huutaessaan turhaan tuomiolleen muutosta. Seinustoille maatuu ruumiita toinen toistensa päälle. Ei ole ketään jonka kanssa neuvotella asiasta. Oikeiden ihmisten maailma ei ulotu kuplien ulkopuolelle, ei kukaan kuule. Vanki on vanki, vain ja ikuisesti.
Aurinko alkaa laskea, on aika lähteä kapuamaan alas kalliolta jotta ehdin takaisin yksikkööni ennen kuin rauniokaduilla on liian vaarallista. Minua pidetään hulluna, kun altistan itseni auringolle, ja silti vältän järjestelmällisesti joutumista väkivaltatilanteisiin. Tapetuksi tulemisen mahdollisuushan on vain yhden suhde kahteen, mutta aurinko tappaa väistämättä! Eivät ne, jotka niin sanovat, ymmärrä että ainakin tiedän sen etukäteen. En halua tulla hulluksi toivosta ja pelosta odottaessani mitä saattaa tapahtua. Väistämätön on edessä varmasti, ainoa jäljellä oleva vapauden muoto on vapaus yllätyksistä. Olen vanki, ja helpointa on hyväksyä se kohtalo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti