Seison Elegian kuolinpaikalla ja katselen ohi viuhahtelevia autoja. En saa päästäni kuvaa vereen tahriintuneesta kimokarvasta. Ja minä tiedän, etten enää koskaan kykene palaamaan tänne. En voi elää lähellä niittyjä, joita elämäni suuren rakkauden kaviot ovat tallanneet, en voi enää katsella kuinka uusi hevonen seisoo tammani boksissa. Olen ollut tunnoton niin kauan, ja nyt kun shokki on ohi ja muistot viiltävät sydäntäni, en voi muuta kuin lähteä. Jonnekin, missä jokainen näkemäni asia ei vainoa minua valkoisen hevoseni kohtalolla.
Elegia oli kuvankaunis trakehnertamma, liiankin kaunis, minä joskus ajattelin katsellessani sitä. Se oli kaikkea mitä toivoa saattaa, terve, nuori, lahjakas kilpahevonen, ja minä rakastin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olin saanut sen 18-vuotislahjakseni – neljä ihanaa yhteistä vuotta olin sen kanssa viettänyt, kunnes sitten eräänä päivänä edelleen tuntemattomasta syystä neljä hevosta Elegia mukaan lukien oli karannut laitumelta ja juossut viereisen metsäkaistaleen läpi pikatielle. Yhteen niistä törmäsi auto. Minun kimotammaani.
Hevonen oli niin pahasti loukkaantunut, että se lopetettiin paikan päällä, ja minä pitelin sen päätä sylissäni. Tapauksen jälkeen en mennyt tallille viikkoihin, ja kun sitten menin, piileskelin vain welshponini, nuoruudenratsuni Emin karsinassa. Vanhempani veivät minut puoliväkisin katsomaan uusia hevosia, mutta minä vähät välitin siitä millainen ratsu vakuutusrahoilla ostettaisiin. Palomino quarter-ori päätyi seisomaan Elegian karsinaan vanhempieni tahdosta, ei minun.
Mutta tämä on minun päätökseni. Olen jo tehnyt järjestelyt, vuokrannut asunnon, hankkinut töitä, järjestänyt hevosille tallipaikat kaukana vieraassa kaupungissa. Minä olen lähdössä yksin, en halua ketään mukaani, en halua tahrata uutta tyhjää kangasta vanhoilla maaleilla. Tämä on minun uusi alkuni. Minun unohdukseni.
Harjaan aina yhtä iloista poniratsuani, jolla on raudikkokarvassaan merkkeinä sabinotyyppiset korkeat sukat ja lyhtymäinen leveä läsi. Sain Emin kun täytin 13, jolloin se oli viisivuotias villikko, ja olemme kasvaneet yhdessä. Emistä en ikinä luopuisi. Vaikka ruunan pitäminen on kallista, on se sen arvoista. Emi on paras ystäväni.
137-säkäinen poni käy minulle ratsuksi edelleen, vaikka olenkin pitkä sille. Olen kuitenkin siroluustoinen ja kevyt, ja Emi jaksaa vieläkin kantaa minua esteiden yli. Se heiluttelee päätään ylös alas, se on nähnyt minun tulevan varustehuoneesta kuljetussuojat sylissäni ja tietää mitä se tarkoittaa. Emi pitää kaikesta mitä sen elämässä tapahtuu, ja innostuu helposti. Minä kadehdin sen asennetta.
Puunaan welshin kiiltäväksi, puhdistan kaviot ja ryhdyn sitten kiinnittämään suojia. Levitän Emin päälle tavallista lämpimämmän loimen, ettei se saa vetoa trailerissa. Sitten poni saa siirtyä karsinaansa odottamaan.
Minä vierastan Niagaraa vieläkin. Hevosen ylpeä ja omapäinen luonne tuntuu rasitteelta. Mutta todellisuudessa ainoa syy, miksi en pidä Niagarasta, on se, ettei se ole Elegia. Minä pärjään orin kanssa vallan hyvin, ja se on mielestäni kaunis kullanhohtoisine karvoineen ja pitkine jouhineen jotka valuvat kuin valkea vaahto. Sillä on päässään epämääräiseen pilkkuun päättyvä leveä tähtipiirto ja takajaloissa vuohissukat. Sen koulutus on Elegian tasoa, mutta ikää sillä on jo 11 vuotta. Toisaalta se on hyväkin asia – hevosella on jo kisakokemusta.
Harjaan orin perusteellisesti, ja laitan senkin kuljetusvarustukseen. Tavarat on pakattu jo autoon, enää hevoset puuttuvat kyydistä. Niagara nousee traileriin kokenein askelin, ja hilpeä pikku Emi menee perässä ja alkaa heti hamuta heiniä. Nostan takasillan. En halua kenenkään auttavan. Seison hetken auton vierellä.
Hyvästi, Elegia.
Hampaat yhteen purtuina nousen autoon kuljettajan paikalle ja taistelen kyyneliä vastaan. Nyt se on loppu, nyt se on ohi. Ei enää kipeitä muistoja. Ajan loivasti viettävää hiekkatietä alas, käännyn pikatiellä siihen suuntaan minne asti Elegia ei koskaan ehtinyt, ja painan kaasua. Entinen elämäni jää taakseni 80 kilometrin tuntinopeudella, ja minä olen kiitollinen. Nyt edessä on vain puhdas pöytä jolta aloittaa.
*
...
Tässä on nyt uusi elämäni, mahdollisuuteni aloittaa alusta, ajattelen, ja pyyhin silmiini kihoavia kyyneleitä ajaessani. Ei enää muistutuksia Elegiasta. Tamma on kadonnut maailmastani pysyvästi eikä mitään siitä ole enää jäljellä. Haluan unohtaa laatikon kaapin alahyllyllä, unohtaa mieleeni piirtyvät valkoisen hevosen ääriviivat, nukahtaa ja herätä seuraavana aamuna ilman muistoja. Kun jotakin niin rakasta menettää tuolla kauhealla tavalla, ei halua muistaa edes hyviä asioita. Minä haluan pyyhkiä maailmani puhtaaksi Elegian verestä. Ihmettelen etteivät kyyneleeni vuoda punaisina.
