Lontoossa on kaikki - Novelli 12

Lontoossa on kaikki. Olen halunnut kirjoittaa nämä sanat pitkään. Lontoossa on elämä niille joilla on rahaa ja kuolema niille joilla ei ole. Ja kaikki siltä väliltä. Jokainen uskoo löytävänsä jotakin. Minäkin löysin, hetkeksi. Löysin sen katupojan elämän jota olin janonnut, joka yö eri miesten käytettävissä, päivät nukkuen saastaisen asunnon lattialla, poikia vieri vieressä, kaikki yhtä epätoivoisia. Alkoholi turrutti minut niin etten välittänyt. Ja eräänä yönä minun kävi niin kuin kaikkien lopulta käy, minäkin syljin verta katukäytävällä, huumattuna, hakattuna, raiskattuna, rikottuna, kykenemättömänä pääsemään omille jaloilleni. Ja minä makasin kaksi, vai kolmeko se oli? oliko se neljä? vuorokautta alikulkutunnelissa pahvinpalan päällä ja halusin taas tuntea partakoneenterän ranteellani, tuntea lääkkeiden turruttavan vaikutuksen ja kuulla sydämenlyöntieni hidastuvan, halusin seistä sillalla ja katsoa tyhjyyteen, kiertää silmukan kaulaani ja potkaista tuolin nurin, halusin kuolla, mutta jotenkin vain makasin siinä pahvinpalallani enkä liikkunut. Olin liian väsynyt kuolemaan sinä päivänä. Sen täytyi odottaa. Ja kun sitten lopulta seisoin pimeässä sateessa palellen ja tuijotin lähestyviä auton valoja, minä suljin silmäni enkä nähnyt elämäni filmiä, minä näin ne loputtomat kerrat kun olin ollut lähellä kuolemaa ja minä ajattelin, viimeisen kerran, ja huusin, sellaista viiltävää huutoa jota kuulee vain elokuvissa. Ja se typerä auto väisti, ja minä paiskoin hiekkaa ja kiviä sen perään ja huusin solkenaan sanoja joista ei saanut selvää. Ja sitten minä laskin kolikkoni ja kävelin metrolle ja hyppäsin pisimmälle linjalle ja itkin vaunun takanurkassa niin että lopulta jo uikutin ja joku kutsui jonkun joka talutti minut ulos ja kutsui ambulanssin. Päivystyksestä en muista paljoakaan, paitsi että siellä soi taukoamatta sama musiikki, enkä liioin psykiatrisen ensi viikoista, mutta kai minä tulin parempaan kuntoon. Ja vähitellen minä kerroin niille sen kaiken tapahtuneen, miten kaikki oli mennyt ja päätynyt siihen pisteeseen. Ja minä pääsin pois ja tein niin kuin siinä kappaleessa joka on soinut niin sitkeästi päässäni; rent a flat above a shop, cut your hair and get a job, ja niin minusta tuli tavallinen, ja nyt voin istua tässä ikkunani ääressä ja kirjoittaa että Lontoossa on kaikki, niin kuin minä ajattelin tänne tullessani, eikä minun tarvitse koskaan lähteä tästä kaupungista.

Viuh - Novelli 11

Minä olen 8-vuotias eivätkä isot pojat itke, joten työnnän korvatulpat korviini ja painan kämmenet niiden päälle niin että kuulen enää oman vereni kohinan, en vanhempieni huutoa ja tavaroiden särkymistä alakerrasta. Huoneeni on pilkkopimeä, aivan kuin pimeyskin voisi tukahduttaa ääntä. Ainakin viedä ajatuksen siitä kauemmas.

Lopulta olen mitä ilmeisimmin nukahtanut, sillä herään siihen että kesäaamun aurinko paistaa. Kello on puoli kuusi. Nousen hiljaa sängystä ja pukeudun, hiivin alas portaita enkä katso hävityksen kauhistusta joka peittää keittiötä ja olohuonetta. Livahdan ulos ovesta ja juoksen pihan yli pikkuruiseen talliimme.

Lumivalkoinen shetlanninponi hörisee ja kiirehdin pörröttämään sen harjaa. ”Huomenta Bolero”, sanon, ja ruuna nyökyttää innokkaasti päätään. ”Okei, malta nyt, saat ruokaa…”

Pienessä rehuvarastossa sekoitan ämpäriin ponini aamuruuan ja käyn kaatamassa sen sen kuppiin, haen heinät perästä. En halua mennä sisään, joten istun pesemässä multaporkkanoita kunnes Bolero on saanut syötyä ja vien sen tarhaan. Siivoan karsinan, ja siistin tallin muutenkin, annan ponin sulatella ruokaansa. Lopulta haen sen harjattavaksi, puunaan kimokarvan niin puhtaaksi kuin sen saa. Ruuna on innoissaan kun satuloin sitä, se tietää pääsevänsä liikkeelle.

Ratsastan polkua pitkin niitylle jolle olen rakentanut pienen esteradan. Lämmittelemme Boleron kanssa, se vilkuilee malttamattomana esteitä. Teemme laukkaympyrää ja lähestymme sitten matalaa ristikkoa – Bolero loikkaa sen yli ja sen harja sanoo vauhdissa VIUH. Hyppäämme heinäpaalimuurin – VIUH. Trippeli – VIUH. Kaksoissarja – VIUH ja VIUH. Portti – VIUH. Unohdan kaiken muun, eilisilta katoaa, kotona vallitseva hävitys lakkaa olemasta. Okseri – VIUH.

Vuosia myöhemmin, kun olen jo kaikkea muuta kuin shettiskokoa ja Bolero on poissa, eivät korvatulpatkaan voi vaimentaa isän karjuntaa. Kuulen miten hän lataa aseen, miten äiti kirkuu. Kuulen laukauksen ja ajattelen: VIUH. Toinen laukaus; rämähdys, sitten hiljaisuus. Minun mieleni toistaa tauotta: VIUH. VIUH. VIUH. VIUH. VIUH.