PREMIUM BANANAS
Pienessä yksiössä on vapaata lattiatilaa yhteenlaskettuna tuskin kuuttakaan neliömetriä. Seiniä ja huonekaluja vasten nojaavien pahvilaatikoiden, sanomalehtipinojen sekä pullottavien jätesäkkien väliin jää kapeita polkuja, joille ei mielellään astu kengättömin jaloin. Myös pöydät, hyllyt, yleensäkin kaikki tasaiset pinnat, jopa sohva, notkuvat valtaviksi kasoiksi kerääntyneen sekalaisen tavaran alla. Vain sängyllä, jonka luo päästäkseen on harjoitettava pienimuotoista akrobatiaa, on pienehkö, pesämäinen tyhjä tila johon juuri ja juuri mahtuu käpertymään nukkuakseen. Mutta keskellä huonetta, kattolampun langettamassa valoläikässä on huolellisesti rajattu, hygieenisen puhdas ala lattiaa.
Hän levittää sille hohtavaa, hopeansävyistä satiinia olevan liinan, silottaa sen, istuutuu sen reunalle ja vetää huolekkain ottein luokseen paikaltaan irrotetun lipastonlaatikon. Yksi kerrallaan hän nostelee sen sisältä pahvipakkauksia ja asettaa ne liinalle. Saatuaan kaikki eteensä hän työntää nyt tarpeettomaksi ja häiritseväksi käyneen laatikon pois ja keskittyy. Hänen pulssinsa tasaantuu, hengitys normalisoituu, rintaan ei enää koske. Hänen kätensä ovat vakaat kun hän alkaa avata pakkauksia.
Tällaiset hetket ovat hänen elämänsä onnellisimpia. Tietenkään kaikki ei ole täydellistä, suurin osa pakkauksista ei ole koskemattomia, mutta hän odottaa aina päivää jolloin niitä on kertynyt paljon ennen kuin tekee tämän. Silloin hän voi kuluttaa siihen tuntikausia.
Hän ottaa kauniit rasiansa jotka nyt ovat tyhjiä ja asettaa ne avattuina keskimmäisiksi liinalle. Kaikki rasiat ovat erilaisia, ja jokaisella on hänelle oma tarkka merkityksensä. Hän on puhdistanut ne huolella tätä päivää varten, niin kuin hän tekee joka kuukausi. Usein hän näkee myytävänä niin kauniita rasioita, että hänen on pakko ostaa ne, mutta hän ei koskaan ota niitä käyttöön ennen kuin jokin vanhoista rasioista on rikkoutunut korjaamattomaksi. Sellainen särkee hänen sydämensä, ja uuteen vaihtaminen saa hänet tuntemaan suunnatonta huonoa omatuntoa. Mutta joillekin asioille ei elämässä vain voi mitään.
Hän vetää syvään henkeä, sulkee hetkeksi silmänsä ja antaa sitten itselleen luvan. Hän avaa jokaisen pahvipakkauksen, litistää sen siististi ja asettaa pinoon, lajittelee sisällön satiiniliinalle. Pian hänellä on sievä sikermä pieniä lasi- sekä muovipulloja, ja erivärisiä ja -kokoisia läpipainoliuskoja järjestettyinä limittäin kuin korttipelissä. Useita minuutteja hän vain katselee. Näkymä on niin yltäkylläinen.
Monet lääkkeistä ovat vain toistensa rinnakkaismerkkejä, ja vielä useammat samaa tarkoitusta varten valmistettuja, mutta se ei haittaa. Hän rakastaa niitä kaikkia yksilöinä, eikä hän koskaan kyllästy. Hänelle jokainen eri nimellä myytävä oksatsepaamia sisältävä tabletti on erilainen vaikka kuuluukin samaan perheeseen, ja joka ikinen bentsodiatsepiinivalmiste suuren suvun eri haara. Neuroleptit ovat oma sukunsa, serotoniinilääkkeet omansa, monet suvut limittyvät, liittyvät toisiinsa, mutta sellaistahan elämä juuri on. Hän rakastaa epilepsialääkkeitä ja stimulantteja yhtä lailla kuin kodeiinia; sekä sitä puhdasta opiaattijohdannaista että tramadolia. Hän rakastaa nimiä, rakastaa kapseleiden ja tablettien muotoja, värejä, painatuksia.
Pulloista hän aloittaa, tyhjentää, laskee määrän, painaa mieleensä, lajittelee pikkutarkan kaavan mukaan rasioihin. Tyhjät pullot hän asettaa pinottujen pahvipakkausten viereen, sitten hän pääsee suosikkivaiheeseensa. Hän nauttii suunnattomasti pillereiden käsittelemisestä, mutta pitää myös liuskoista jotka ovat kaikki erilaisia kooltaan, väriltään ja sisältämiensä pillereiden määrältä ja usein myös asennolta, joten aina yhden tyhjennettyään hän oikoo huolellisesti jokaisen lokeron sekä silottaa ja asettelee metallifolion kuin ehjäksi taas. Kun rasiat ovat valmiit; suljetut ja soinnukkaasti rapisevat, hän pinoaa käsivarsilleen kaikki liuskat, pullot ja pahvit ja kantaa ne yhden poikkeuksellisen siistin laatikkopinon luo. Kaikki pinon pahvilaatikot ovat kyljistään päätellen joskus sisältäneet premium-luokan banaaneja.
Hän irrottaa kannen päällimmäisestä, joka on varsin korkealla hänen ylettääkseen - mutta hän pystyy vielä kurkistamaan sen sisään asetellakseen sylintäytensä tyhjiä pakkauksia järjestelmällisesti muiden samanlaisten joukkoon. Kerros on laatikossa kolmas, rivit ovat tiiviitä, pian tarvitaan jo uusi laatikko. Hän haluaa sen olevan samaa sarjaa, hän on painanut mieleensä kaikki kaupat jotka tilaavat juuri niitä banaaneja. On vain oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan, nykyisenä kierrätysaikakautena laatikot menevät tyhjennyttyään miltei suoraan litistimeen. Hän panee kannen takaisin paikoilleen, suoristaa kumartuessaan pinon symmetriseksi. Kahva-aukoista ja banaanien ilmarei'istä näkyy satoja ja taas satoja värikkäitä läpipainoliuskoja, tarralaputettuja pahvikuoria ja kolmiokylkisiä pulloja; lukemattomiin niitä samoja. Samoja banaaneja taas ei ole ollut yhdessäkään toisessa asunnon loputtomista laatikoista.
Hänellä on järjestelmä, vaikka sitä ei uskokaan kukaan joka hänen kotinsa näkee. Äärimmäisen täsmällinen järjestelmä. Mutta kukaan ei koskaan käy hänen kotonaan, joten hänen ei tarvitse välittää muiden luuloista. Satiiniliinan hän pesee kuten aina, se on joka kerta puhdas. Hetken tultua hän taas raivaa lattialle tilaa ja siivoaa. Tietysti pöydän nurkka on myös aina puhdas kun hän asettaa sille jonkin rasioista, eikä hän milloinkaan käsittele pillereitä pesemättä ensin käsiään.
Nyt rasiat ovat paikoillaan turvassa. Yksi on aina mukana, juuri se tietty, lähellä. Hän pitää sitä taskussaan minne tahansa meneekin. Hän ei niinkään kaipaa pillereiden vaikutusta kuin tietoa että ne ovat olemassa. Että ne ovat hänen. Hänen omiaan. Vain hänen. Itse asiassa hän ottaa niitä varsin harvoin. Hän koskettelee niitä, katselee niitä, laskee niitä, mutta syö niitä äärimmäisen harkiten. Silloinhan ne vähenevät, ja se on niin surullista. Niitä on kuitenkin vaikea hankkia riittävää valikoimaa, joten hän ei ota niitä kuin viimeisessä hädässä.
Tai ainakin se on suunnitelma. Kovin usein se vain pettää. Jotakin saattaa tapahtua; joku saattaa puhua hänelle, tai hän saattaa puhua jollekulle, tai hänet saatetaan sivuuttaa tai torjua - tai joskus hänen vain tulee niin valtava ikävä lähelle pillereitään että hänen on otettava niitä kaikkia ainakin yksi päästäkseen lähemmäs. Joskus enemmänkin. Ja kun hän on ottanut niitä, vaara että jotain tapahtuu on vielä paljon suurempi. Ja jos jotain tapahtuu, voi! hänen on jotenkin selvittävä siitä. Hän tarvitsee lohtua. Hän tarvitsee pillereitään.
Joskus hän on niin sekaisin että tekee jotakin todella pahaa. Monesti hän on käsitellyt pillereitä huolimattomasti; unohtanut pestä kätensä, tiputtanut niitä lattialle. On käynyt niinkin että satiiniliina on pudonnut kaapista hänen penkoessaan sitä sekapäisenä ja hautautunut roinan ja roskan alle viikkojen kuluessa hänen sitä huomaamatta, tai hän on horjahtanut päin banaanilaatikkopinoa ja tyhjiä pakkauksia on levinnyt ympäriinsä ja hän on vain sullonut ne takaisin epäjärjestyksessä ja rypyssä. On käynyt jopa niin että hän on seotessaan paiskonut seinille muun tavaran joukossa myöskin jonkin rasioistaan. Tällä tavalla ne yleensä särkyvät, ja useita pillereitä saattaa mennä hukkaan, kun hän on liian sekaisin ymmärtääkseen kerätä ne heti.
Eikä hän ei kykene ajattelemaan tätä. Hän ottaa lisää pillereitä kauhuunsa, yrittää unohtaa, nukkuu ja herää aina pahempaan, ottaa lisää ja kätkee rasian sirpaleet alimpaan laatikkoon missä hän ei niihin törmää, muttei koskaan lakkaa muistamasta laatikkoa katsoessaan että ne ovat siellä. Hän muistaa täsmälleen miten pirstaleet sinkoutuivat eri suuntiin ja pillerit purskahtivat ulos sateenkaarenvärisenä ryöppynä. Hän muistaa muttei ajattele. Hän muistaa joka ikisen pahan tekonsa, mutta hän ottaa pillereitä juuri siksi; että hän unohtaisi ajatella. Hän rakastaa pillereitään. Ne pelastivat hänet. Ilman niitä hän ei olisi tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti