Aamuahdistuksesta: "45 kiloa" - novelli 4

45 KILOA

Hän herää lattialta. Yrittää epätoivoisesti tarrautua karkaavaan uneen, mutta kello on yhdeksän, hän tietää ettei kykene enää nukahtamaan. On vaikea päättää onko ahdistus pahempi makaamaan jäädessä vai ylös noustessa. Jotenkin on pakko kuitenkin jatkaa olemista. Elämistä, jos sitä voi siksi kutsua, joten hän nousee ylös.

On vaikeaa kävellä ympäriinsä. Joka puolella lojuu tavaroita, hyödyllisiä, hyödyttömiä, vaarallisia. Jalatkaan eivät tahdo kantaa, hän pinnistelee muistaakseen ottiko yöllä lisää lääkkeitä ja jos otti niin mitä? Hän muistaa ajan 04:09, TV:n ruutuun juuttuneen DVD-elokuvan intron. Mistään muusta ei voi olla varma.

Kauhunsekainen ahdistus vain kasvaa, kylpyhuone, vettä kasvoille, jos ei voi nukkua on herättävä kunnolla. Vapisevin käsin hän vetää esiin vaa'an, nousee sille, pelkää katsoa, katsoo. On laskeuduttava lattialle ja toistettava äskeinen, ennen kuin uskaltaa sallia helpotuksen tulvahtaa sydämeen, valua koko kehoon. Maailmassa on siis vielä jotain. Jotain ei ole menetetty.

Koira on vietävä kävelylle, on hyvä kun on jotakin mistä aloittaa, päätöksenteko on niin vaikeaa. Ulos mennessä on luonnollista samalla viedä roskat. Siitä se lähtee. Normalisoituminen.

Hän kävelee, askeleet ovat kovin heikot, niillä ei oikein pääse mihinkään. Pahoinvointi voimistuu voimistumistaan, mutta ei haittaisi vaikka hän antaisi ylen, tosin elimistössä ei ole mitään mitä voisi oksentaa ulos. Hän ajattelee vaa'an lukemaa ja kävelee, kävelee. Jotenkin. Kyllä se tästä jotenkin, hän ajattelee, jotenkin. Jotenkin.

Hän ohittaa leikkipuiston, lapset keinuvat, äideillä on vaunut ja eväitä, on maanantai-aamu. Hän vihaa lapsia, vihaa äitejä, vihaa sovinnaista elämää, mutta henki takertuu kurkkuun ja hän päästää jonkin tukahtuneen, etäisesti vaikerrusta muistuttavan äänen. Miksei? Miksei miksei miksei ikinä hän huomaa hokevansa eikä tiedä mitä tarkoittaa, askeleet hoipertelevat ja hän nyyhkyttää. Kauppaan.

Hän terästää katseen, asettaa kasvoille hymyn, ostaa olutta, hymyilee vielä koiralle, juttelee kotimatkan, koira ei saa olla surullinen. Hän kertoo että se saa makoisan aamiaisen, annostelee, juttelee. Koira syö. Hän poistuu keittiöstä, vajoaa polvilleen, painaa kasvot lattiaan, kurkkua kuristaa, ei saa itkeä ääneen, koira ei saa kuulla. Neljäkymmentäviisi kiloa, hän nyyhkäisee. Hengitys helpottuu. Neljäkymmentäviisi kiloa, ja pyyhkii kyyneleet. Kaikki ei ole loppu. On toivoa.

On toivoa! Hän ei ota aamiaista, vaan nielee kylmän oluen kanssa sata milligrammaa tramadolia ja kaksisataa kofeiinia. Hän ei keksi syytä miksi tekee niin, mutta ei sen puoleen keksi mitään muutakaan mitä tekisi. Jostain pitäisi aloittaa. Hän katsoo ympärilleen, näkee kolmenkymmenen neliömetrin kaaoksen, tuntee miljardin neliökilometrin kaaoksen sisällään, ajattelee: neljäkymmentäviisi kiloa, ja alkaa siivota.