"Mala" - novelli 8

MALA

Malamuutin turkki on pehmeä. Vuh, se sanoo vaimeasti ja seisoo järkähtämättä vaikka poika miten vanuttaa sitä. Se seisoo keskellä autiota, asvaltoitua parkkipaikkaa. On pimeää ja autot eivät liiku. Poika nojaa malamuuttiin ja päästelee tukahtuneita ääniä. Huutaa hän haluaisi, mutta huuto ei tule, ei vaikka tunne ei mahdu enää sisäänkään. Poika on kynsinyt asvalttia ja yrittänyt tarttua, kun maailma kallistuu ja hän pelkää putoavansa. Sitten tuli malamuutti ja nyt hän tarrautuu kuin voisi pitää kiinni varastoon niin että myöhemmin olisi turvassa. Malamuutti on pöyheä ja sen siniset silmät ovat valoisat yössä. Poika koskee vähän kirsuunkin, tuntee miten se värisee ja liikahtelee. Malamuutti sanoo uudestaan vuh ja poika hymyilee vaikka kasvot ovat kyynelten raidoittamat. Vielä ei tarvitse katsoa ylös taloon jossa on koti jossa on aika joka ei lopu. Voi pitää katseen tiukasti malamuutissa ja olla hetken ajelehtimatta. Poika ei sano mitään, koska ei malamuuttikaan sano muuta kuin vuh ja hän on jo sanonut sille hei, ja tuntee helpotusta kun hetkeen ei tarvitse pelätä sanojen tulvaa. Niitä tulee hänen suustaan usein niin paljon että hänen päänsä menee sekaisin ja sanat pyörivät kuin trombi eikä hän pääse suojaan. Hän vihaa tuulta muutenkin, tänä iltana ei ole tuullut, joten hän on voinut kävellä, ja on ollut hyvin hiljaista. Mutta hiljaisuuskin on niin hiljaista että se vihloo ja tyhjyys on vielä valtavampi, ei ole reunoja, rajaa eikä tarttumapintaa, äärettömyyteen voi kadota. Hän näkee painajaisia avaruuteen yksin ja irti leijuneista astronauteista. Mutta joskus tulee malamuutteja. Ja helpotus on niin suuri että kipu kasvaa sietämättömäksi. Poika vanuttaa lisää ja halaa sitten keskeltä ja itkee enemmän. Harmaita sekä valkeita karvoja tarttuu vaatteisiin ja poikaan jää vähän malamuuttia. Sitten hetki alkaa loppua. Malamuutti vaihtaa jalkaa ja sanoo vuh hiukan eri äänensävyllä. Poika nousee polviltaan ja silittää hartaasti joka puolelta ja ottaa korvat hetkeksi kättensä sisään. Hän suoristautuu ja sanoo kiitos samalla kun pyyhkii kyyneleitä ja ajattelee että miksi maailmassa on niin vähän malamuutteja. Tämä malamuutti lähtee nyt, se kävelee isoilla käpälillä parkkipaikan läpi kohti puustoa eikä katso taakse. Hei hei mala, poika huikkaa hiljaa äänellä joka särkyy lopussa, ja vilkuttaa kauan vaikkei malamuutti näe. Kun kippurahantäkin on kadonnut pimeyteen, poika kääntyy ja katsoo ylös. Ikkunassa on valot ja verhot ovat kiinni niinkuin aina. Hän kävelee taloon, kiipeää seitsemän kerrosta portaita ja toivoo että hänessä olisi magneetteja jotka pitäisivät hänet tiukasti kiinni, ettei hän putoaisi pois maailmasta, koska ei kaikkea voi malamuuttien vastuullekaan jättää.