EMME NEUVOTTELE HUONEEN HINNASTA VASTAANOTOSSA
Olen ollut täällä ennenkin. Kävelen ylös alas katua, joka tällä kohtaa näyttää tutummalta. Seisahdun hetkeksi tarkentaakseni ajatusta. Mutta epämääräinen hahmo päässäni ei kerro minulle sen enempää.
Mihin suuntaan pitäisi kävellä? Mihin suuntaan ajatella, että muisti palaisi? Aamun kirkkaus häikäisee silmät ja aivot.
Työnnän käden taskuun ja tunnustelen siellä olevia esineitä. Ne kilisevät piristävästi; kolikot, pullonkorkki ja avaimet. Avaimet mihin? Helähdys ei lupaa mitään.
Astun kolmen pöydän kulmabaariin ja katson ympärilleni. Lasken hämäryyden sokaisemana rahojani. Onko kolmen euron kolikkoa olemassa? Iso olut 3.60. Rahat riittävät juuri ja juuri.
Lasin huulille kohottaminen livauttaa muiston päästäni. Se karkaa tupakansavuun. Tekee mieli kysyä baarimikolta, onko hän nähnyt minua täällä ennen. Mutta partasedät kuuntelevat. Hylkään ajatuksen.
Aamu kelautuu ympäri ja ympäri aivoissa. Herääminen parvelta jaloissa tuntuvaan kipuun. Peitot ovat kääriytyneet tiukasti polviin, mutta liukuvat pois, kun kurkotan kierreportaille.
Lattia on täynnä verta ja pullonsirpaleita. Murskattu lasi heijastaa valoa kuin silmäkulmien glitter. Astun kääpiöille tarkoitetusta kaapinovesta suihkuun ja huuhtelen veren pois vartaloltani.
Viiden askeleen päässä portaiden alla on keittolevy. Otan murukahvin esille ja lasken vettä alumiinikattilaan. Siihen pinttyneet renkaat ovat kuin puun ikävuodet.
Ensimmäinen asia joka palaa mieleeni on pillerit. Tiedän että minun pitää laskea ne, mutta miksi? Teen sen joka tapauksessa. Purkeissa, levyissä ja pahvipaketeissa on kymmeniä tabletteja liikaa. Siis kymmeniä ottamatta.
Tiedän, että se on elintärkeää. Ja mitä ovat lattialla pyörivät tyhjät pullot, joiden kyljistä seinien lehtileikkeet kuvastuvat? Tämä merkitsee jotain. Seinät kertovat vain arvotonta historiaa, kun taas pullot jotain merkityksellistä.
Kännykkä on lattialla niiden joukossa. Nappaan sen ja valitsen viimeksi soitetun numeron. Tuntematon ääni vastaa.
- Elisa. Poikalauman meteli taustalla vaimenee vastanneen toteamukseen. Nimi iskeytyy tajuntaani kuin raketti. Vedän toisella kädellä satiiniaamutakkia päälleni ja kurkistan ovesta rappukäytävään. Elisa Lammi, lukee nimikyltissä. Niin lyhyt äänneyhdistelmä, mutta se raottaa maailmaa minulle.
- Me vietiin se maankaatopaikalle, pojan ääni sanoo. – Ei se herättyään muista kuka teki mitä.
En sano sanaakaan uuden informaation jyskyttäessä päässäni. Tajuan katsoa peiliin ja huomaan että olen vahingoittumaton jalkapohjan naarmuja lukuun ottamatta. Virheetön, mutta silti niin tuntematon.
Poika jatkaa.
- Joku ylimääräinen voi kuulla. Täytyy lopettaa.
Puhelu katkeaa. Kaadan kiehuvaa vettä mukiin ja juon ennen kuin muistan sekoittaa joukkoon kahvia. Ulos mennessäni elämä on kuin tyhjä kirjan sivu. Kirjoittamaton, mutta joukkoon nidottu.
Olut loppuu. Jätän baarin taakseni katujen houkutellessa minua vilinäänsä. Ihmiset katsovat. Olen sprayvärjätty puuhkatyttö. En tiedä miksi, mutta en voi lähteä ulos ilman lainahöyheniäni. Ne kertovat minusta tarinaa, jota en itsekään ole lukenut.
Auto jarruttaa kohdallani ja joku hyppää ulos tarttuen olkapäähäni. Käännähdän.
- Joni! Tunnistus lämmittää sydäntäni. Minä tiedän, minä tiedän! Joni on poikaystäväni. En tiedä kuka heistä, mutta varmasti on. Se on hänen roolinsa tässä kirjassa, jonka virkkeitä joka sekunti naputtaa kirjoituskoneellaan.
- Elisa, missä helvetissä sä olet ollut? Mä olen soittanut sun ovikelloasi koko viikon, ja sun kännykkä heittää vaan puhelinvastaajaa päälle. Ajattelisit vähän miltä toisista tuntuu!
Joni on raivoissaan, mutta hyppään hänen kaulaansa ja puristan häntä tiukasti. Hän leppyy hieman ja vetää minut taivaansiniseen autoonsa. Ajamme läpi keskustan. Äkkiä muisto iskee päähäni ja hyppään ulos kadulle.
Minä tunnen tämän paikan! Kolme korttelia vielä oikealle ja kaksi ylös. Juoksen. Joni parkkeeraa autonsa kadun reunaan ja ryntää harmistuneisuutta puhkuen perääni. Lopulta saavun päämäärääni.
Hotellin varsinaisen mainostekstin alla lukee mikroskooppisen pienin kirjaimin: ”Emme neuvottele huoneen hinnasta vastaanotossa”. Minua naurattaa taas, ja se tuntuu helpottavalta.
Jalkani kuljettavat minut huoneen 617 oven taakse, ja selaan avaimia ennen kuin löydän oikean, ison ja epämääräisen muotoisen. Avaan oven. Anna-Stina, Marja ja Sirkka katsovat minua huoneesta. Anna-Stina kutoo villapuseroa.
- Hei, mitä te täällä teette? kysyn yllättyneenä. Joni tönäisee minua.
- Ole hiljaa Elisa, ei täällä ole ketään.
Näky katoaa. Astun huoneeseen ja näen puoliksi kudotun villapuseron peilipöydällä. En minä osaa kutoa. Silmukat purkaantuvat silmissäni kuin tulivuori.
Joni alkaa sulloa tavaroitani kassiin. Pysähdyn ajattelemaan. Täällä ei ole yhtään pilleriä. Siniset, keltaiset ja valkeat rullaavat pitkin laskua, kun käyn sen automaattisesti päässäni. En ole voinut olla täällä kauaa, koska niitä oli vain muutama kymmenen liikaa. Kuitenkin Joni puhui viikosta.
No, kuittaan päässäni, Jonilla on tapana liioitella. Mutta miksi juuri sen pitää olla päässäni kirkkaana kuin lasi?
Lähdemme. Kuuntelen hississä kännykän uusimman viestin.
- Hei, isä tässä. Riina on kysellyt sinua. Soittaisitko hänelle? Viesti on jätetty tänään kello 8:30. Kuka on Riina? Nimi kuulostaa päässäni sointuvalta, ihmiseltä jota minä (kuka?) en voisi tuntea. Selaan puhelinmuistion. Paljon outoja nimiä, eikä Riinaa. Poistan viestin.
Kuitenkin ajatus isästä tuntuu turvalliselta. Mutta mikä hänen nimensä on ja missä hän asuu? Mikä hän on ammatiltaan? Suojelisiko hän minua näiltä päiviltä? Onko minulla isäkompleksi?
Maksan laskua pankkikortilla vastaanotossa, ja piirrän kuittiin abstrakteja kuvioita, koska en millään saa päähäni miten minulla on tapana kirjoittaa nimeni. Kahdesta A:sta tulee täysin erinäköiset.
Katson kadulta ikkunaan jonka takana äsken olimme. Sieltä tuijottaa minuun maalaus ”Huuto”. Kirkaisen säikähtäneenä ja peitän silmäni. Joni hätkähtää ja tarttuu käsivarteeni.
- Mitä nyt? hän kysyy.
- Carrie, Carrie! huudan osoittaen ikkunaan tietämättä mitä tarkoitan.
- Kuka on Carrie?
En pysty vastaamaan. Menemme Jonin luo. Hänen rottweilerinsa hyppii meitä vastaan ovella. Mielessäni vilkkuvat valkoiset hampaat ja repeytyvä iho. Koiran korvat nousevat pystyyn ja häntä lyhenee. Suojaudun käsivarsillani.
Katsomme elokuvaa eikä Joni enää kysy minulta miksi en vastannut puhelimeen. Menen käymään suihkussa. Huuhtelen itseäni puoli tuntia ja liukastun sulkiessani suihkua. Olen kontallani lattialla, kädet ja polvet liukuvat eri suuntiin. En pääse ylös. Vikisen ja luistelen ympäriinsä.
Kun palaan makuuhuoneeseen, Joni on jo unessa. Hän näyttää kalpealta ja sairaalta, ikään kuin hänellä olisi huumeiden vieroitusoireita. Minun on raotettava hänen silmäluomiaan varmistaakseni, että hän todella vain nukkuu.
Lähden kotiin ja jätän pöydälle lapun: ”Menin ruokkimaan Kissaa”. Minulla ei ole kissaa, mutta silti vihreät silmät palavat kristallinkirkkaana mielessäni. Kissa, jonka nimi on Kissa.
Hämärtyvät kadut tuntuvat paremmalta joka puolella vartaloani. Löydän helposti kotiin ja kaupunki tuntuu ystävälliseltä ympärillä.
Tästä muisti alkaa, ajattelen. Tästä alkaa elämä. Varmasti vähitellen tapahtumat kertyvät turvalliseksi kokoelmaksi, jonka ihmiset uskovat; elämäksi, joka ei enää ole valhetta. Tämä on ensimmäinen päivä. Enää minulle ei käy näin.
Joku soittaa ovikelloani. Menen avaamaan, ja rappukäytävässä seisoo mies jonka kasvot on pahasti viillelty. Hän sanoo:
- Arvaapa mitä, Elisa. Mä heräsin tänään aamulla maankaatopaikalta.
En tunne häntä. Suljen oven hänen edestään ja laitan varmuusketjun päälle. Menen pienen pöytäni ääreen, avaan uuden, puhtaan kalenterin ja kirjoitan: ”Emme neuvottele huoneen hinnasta vastaanotossa”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti