Hiljaisuus

Muistan hyvin kun kirjoitin Nummet. Minulla ei ollut silloin vielä nettiyhteyttä, en tavannut ketään ja olin täysin eristyksissä pienessä asunnossani. Patja oli jalaton, nukuin lattiatasolla yhdessä nurkassa. Minulla ei ollut silloin edes kulmalamppuani, joten kirjoitin tämän tekstin pelkän tietokoneen näytön valossa, ikivanhalla kannettavallani. Se on ehkä todellisin muisto mitä minulla on siitä ajasta; hiljaisuus, pimeys, toivottomuus. Nummet on elävä teksti mutta jokin siinä heijastelee sitä hirvittävää pysähtyneisyyden tunnetta jonka vallassa kirjoitin sen. Ehkä siksi minua viiltää aina lukea tätä. Olen kirjoittanut paljon, mutten koskaan mitään noin haurasta ja herkästi särkyvää. Itse asiassa ihmettelen, miten tuollainen teksti on voinut tulla minusta, vaikka muistankin sen tunteen ja idean niin selkeästi. Teini-iässä, kun olin loukussa käsittämättömässä käpykylässä missä kaikki kiusasivat, minulla oli tapana kiivetä vuorelle koiran ja muistikirjan kanssa, ja kirjoittaa torniin nojaten, sillä aikaa kun koira juoksi vapaana. Voi jos tietäisin missä se muistikirja on! Tuntuu että tuolloin kirjoitin kaikkein eniten sisintäni, mutta enää en pysty muistamaan. Jokatapauksessa, tämän novellin aika on ollutta ja mennyttä. Ei minusta ole siihen enää. Ehkä en ole enää tarpeeksi yksin, tarpeeksi eristyksissä. Enkä vaihtaisikaan takaisin - mutta ainakin tämä säilyy.