NUMMET
Blaze laukkaa kuin pyörretuuli halki silmänkantamattomiin jatkuvan kanervikon. Blaze, leiskuva rakkauteni, elämäni hevonen, kohtalotoverini, pelastukseni. Sen kaviot takovat maata hidastamatta, rinnettä ylös, toista alas, poikki kirkkaan puron, ja lintujen laulunkin nyt vaiettua niiden pehmeän maan vaimentama kumu kiirii hiljaisuudessa yli nummien. Taivas on lyijynharmaa, tuuli aukeassa maastossa armoton, ulvoen korvissa kuin yrittäisi raivokkaasti pysäyttää kiihtyvän pakomatkamme.
Olen kumartunut matalaksi Blazen kaulalle, sen valkea harja hulmuaa vasten kasvojani. Tunnen kupeiden kohoilevan reisiäni vasten, väsymättömien lihasten jännittyvän yhä uudestaan ja uudestaan kiiltävän mustan nahan alla. Blaze ei joudu etsimään reittiään, se tuntee tämän maan. En ehkä saa koskaan tietää kuinka kauan se on kiitänyt läpi sumuisen erämaan, etsinyt jotakin mitä se ei tiedä itsekään, unenomaisena kuten silloin kun sen ensi kerran näin, silmät kiillellen kuunkajossa. Montako arabioria on historian saatossa vaeltanut Englannin nummilla, siirtänyt perimäänsä tuleviin ponilaumoihin, hallinnut kuin tarujen Hallavaharja lajiaan? Blaze oli erilainen. Sitä ympäröi läpäisemätön lasimuuri, jonka tarkoitus ei ollut pitää muita etäällä vaan vangita se sisäänsä. Se ei voinut paeta kiroustaan. Se oli kohtaloltaan hylkiö, kuten minä.
Blaze ei antautunut, enkä minä sitä pyytänyt. Piileksimme tahoillamme, katselimme toisiamme kaukaa, varuillamme. Se jokin mikä sai aikaan tuskan meissä molemmissa ajoi meidät myöskin yhteen. Kohtaaminen oli väistämätön eikä jättänyt kumpaakaan vahingoittumattomaksi. Pakenemme menneisyyden haamujamme, toiveitamme yhtä lailla kuin pelkojamme, itseämme, sekä toisiamme, yhdessä.
Aurinko ei näyttäydy mutta sen painumisen taivaanrannan taa havaitsee selvästi. Etsiydymme yöksi tuulensuojaiseen rinteeseen, kivenlohkareiden kätköön. Blaze saa ravintoa turvapaikkamme pohjaa peittävästä, hentona syksyssä taistelevasta ruohosta. Käärin auki laukusta poimimani nyytin, pureskelen hitaasti kuivahtanutta juustoa ja tarjoan leivänpalat Blazelle. Yö laskeutuu kylmänä, talven huurre ei ole enää kaukana. Torkahdan lämpimässä pikku oriin kavioiden välissä, nukun pimeimmät tunnit sen lepuuttaessa päätään kylkiluillani, kuusilmät suljettuina.
Ennen auringonnousua on jatkettava, jälkiä jättämättä. On niin monta syytä paeta. Sota riehuu jossain kaukana, mutta lähempänäkin on vainoojia. Joukkoteloitus laitakaupungin kadulla, vastaaminen syytöksiin Hänen Majesteettinsa tuomioistuimen edessä, maastakarkoitus, iäisyys sellissä. Pakenemme kohti vapautta, jota ei ole olemassa meille. Vaisto ajaa meitä eteen.
Nummimaa muuttuu vuoriksi. Päivät kuin paholaisen takaa-ajamina, yöt piiloissa väristen. Päiväkausiin emme törmää matkallamme kehenkään. Luonto on vielä kesytön, niinkuin se silloin oli, kun kaupungit eivät olleet vielä levittäytyneet kattamaan verkostollaan koko maata, eikä ollut tarkkaan valvottua kommunikaatioyhteiskuntaa, enkä minä ollut vanha. Meitä on vaikea löytää rajattomasta erämaasta, ja vihdoin rannikolle saapuessamme riittää pieni setelikäärö saattamaan meidät salmen ylittävälle lautalle ilman kysymyksiä.
Vastarannalla on hankittava rahaa valtamerilaivaa varten, ja piileskelyn aika on ohi kun taivallamme kaupungista toiseen. Ei villiorini kesyynny, sitä ei voi pakottaa töihin, ja sydäntäni särkee nähdä se poissa ympäristöstä josta oli tullut sille luonnollinen. Lieka sen kaulassa on vain näön vuoksi. Se odottaisi minua kahlitsemattomanakin, sillä ei ole paikkaa minne mennä.
Myrskyt keinuttavat suurta höyrylaivaa päivästä toiseen, ja makaamme ruumassa sairaina ja nälkiintyneinä. Ennen niin uljas Blazeni on voimaton kasa luuta ja nahkaa, ja sekapäisenä heikkoudesta nojaan sen kuumaa lapaa vasten, kuunnellen sydäntä joka vielä lyö. Jos onni on myötä, jaksamme perille, luvattuun maahan. Sinne missä kaikki on viimein hyvin. Amerikkaan, valheellisten unelmien valtakuntaan.
Blazen jalat tuskin kantavat, joudun tukeutumaan sen harjaan pystyäkseni kävelemään omillani, kun vaellamme läpi suurten metsien. Niiden muuttuessa tasangoiksi käsityskyvyn ylittävän ajan kuluttua nummien villihevonen laukkaa taas, ja kantaa minua selässään kohti paikkaa johon asettua, kotia jota emme ole vielä löytäneet. Olemme turvassa, mutta kaipuu tekee pysähtymisen vaikeaksi. On pakotettava itsensä, alistuttava.
Vähitellen hehku Blazen silmissä hiipuu, villiorini unohtaa millaista oli toivoa olevansa vapaa, peilaa omaa epätoivoani tuhoon tuomittujen yritysten ketjuttamassa maailmassa. Kaipaan vihlovasti sitä aikaa jolloin se hirnui kaikuvasti ohi kulkevien mustangilaumojen tammojen perään, ja minä tarrauduin sen tempoilevaan kaulaan rukoillen kyyneleistä märin kasvoin sitä jäämään luokseni. Se ei ole enää menossa minnekään. Seuraan päivästä toiseen sen hidasta pois haihtumista, eikä minulla nyt ole pakopaikkaa.
Täällä taivaat ovat loppumattomat, ja maa niiden alla jatkuu äärettömyyteen. Tyhjyys särkee korviani ja ilma tekee kipeää keuhkoissa. Selaan muistoja kuin vanhoja valokuvia, uppoutuen niihin. Tarraudun siihen mitä joskus olisi voinut olla. Toivosta on vaikea luopua.
Vuosia myöhemmin laiva jota myrskyt eivät heilauta kuljettaa minut takaisin vanhaan maailmaan. Puristan kulunutta uurnaa sylissäni koko kestoltaan lyhentyneen mutta pidemmältä tuntuvan matkan minun ja Blazen kotiin. Satamasta matkaan suorinta reittiä kauas kaupungin ulkopuolelle ja viimein nummille, sirotellakseni villiorini tuhkat kanervikon peittämään erämaahan, sinne missä tuuli ei koskaan väsy. Näen tuon maiseman yhä kristallinkirkkaana mielessäni, tunnen tuoksun, vauhdin, rakkauden. Katsoessani korkealta rinteeltä notkelmaan jossa Blaze ilmestyi yön sumusta epätoivoni keskelle, huomaan tuijottavani ylellistä lomakylää. Juurettomina pakenimme, eksyimme mailman tuuliin, kaipasimme kotiin, mutta kotiin josta on kerran lähtenyt ei voi enää palata. Jäljellä ei ollut erämaata johon vapauttaa viimein rauhan löytänyt Blazeni. Vankina se oli syntynyt, vankinani olin sen vienyt mukanani, ja vankina se pysyi muistoissani jotka eivät suoneet vapautta minullekaan.
Ikkunastani näkyy hoidettu ruusutarha. Ohi valuvan autovirran melun ylikin uneni täyttää tuulen ulvonta nummilla. Kerran valkeisiin jouhiin kietoutuneet kädet joista voima on virrannut pois hivelevät nyt suonikkaina yhä avaamattoman uurnan pintaa. Syvältä sisältä, läpi ajan ja etäisyyden soi kavioiden kumu, ja vielä kerran kiidän arabialaiseni kanssa halki erämaan etsien jotakin mikä on olemassa vain tulevissa muistoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti