Elegia - jälleen yksi triviaaliteksti (alku+loppu)

Seison Elegian kuolinpaikalla ja katselen ohi viuhahtelevia autoja. En saa päästäni kuvaa vereen tahriintuneesta kimokarvasta. Ja minä tiedän, etten enää koskaan kykene palaamaan tänne. En voi elää lähellä niittyjä, joita elämäni suuren rakkauden kaviot ovat tallanneet, en voi enää katsella kuinka uusi hevonen seisoo tammani boksissa.  Olen ollut tunnoton niin kauan, ja nyt kun shokki on ohi ja muistot viiltävät sydäntäni, en voi muuta kuin lähteä. Jonnekin, missä jokainen näkemäni asia ei vainoa minua valkoisen hevoseni kohtalolla.

Elegia oli kuvankaunis trakehnertamma, liiankin kaunis, minä joskus ajattelin katsellessani sitä. Se oli kaikkea mitä toivoa saattaa, terve, nuori, lahjakas kilpahevonen, ja minä rakastin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olin saanut sen 18-vuotislahjakseni – neljä ihanaa yhteistä vuotta olin sen kanssa viettänyt, kunnes sitten eräänä päivänä edelleen tuntemattomasta syystä neljä hevosta Elegia mukaan lukien oli karannut laitumelta ja juossut viereisen metsäkaistaleen läpi pikatielle. Yhteen niistä törmäsi auto. Minun kimotammaani.

Hevonen oli niin pahasti loukkaantunut, että se lopetettiin paikan päällä, ja minä pitelin sen päätä sylissäni. Tapauksen jälkeen en mennyt tallille viikkoihin, ja kun sitten menin, piileskelin vain welshponini, nuoruudenratsuni Emin karsinassa. Vanhempani veivät minut puoliväkisin katsomaan uusia hevosia, mutta minä vähät välitin siitä millainen ratsu vakuutusrahoilla ostettaisiin. Palomino quarter-ori päätyi seisomaan Elegian karsinaan vanhempieni tahdosta, ei minun.

Mutta tämä on minun päätökseni. Olen jo tehnyt järjestelyt, vuokrannut asunnon, hankkinut töitä, järjestänyt hevosille tallipaikat kaukana vieraassa kaupungissa. Minä olen lähdössä yksin, en halua ketään mukaani, en halua tahrata uutta tyhjää kangasta vanhoilla maaleilla. Tämä on minun uusi alkuni. Minun unohdukseni.

Harjaan aina yhtä iloista poniratsuani, jolla on raudikkokarvassaan merkkeinä sabinotyyppiset korkeat sukat ja lyhtymäinen leveä läsi. Sain Emin kun täytin 13, jolloin se oli viisivuotias villikko, ja olemme kasvaneet yhdessä. Emistä en ikinä luopuisi. Vaikka ruunan pitäminen on kallista, on se sen arvoista. Emi on paras ystäväni.

137-säkäinen poni käy minulle ratsuksi edelleen, vaikka olenkin pitkä sille. Olen kuitenkin siroluustoinen ja kevyt, ja Emi jaksaa vieläkin kantaa minua esteiden yli. Se heiluttelee päätään ylös alas, se on nähnyt minun tulevan varustehuoneesta kuljetussuojat sylissäni ja tietää mitä se tarkoittaa. Emi pitää kaikesta mitä sen elämässä tapahtuu, ja innostuu helposti. Minä kadehdin sen asennetta.

Puunaan welshin kiiltäväksi, puhdistan kaviot ja ryhdyn sitten kiinnittämään suojia. Levitän Emin päälle tavallista lämpimämmän loimen, ettei se saa vetoa trailerissa. Sitten poni saa siirtyä karsinaansa odottamaan.

Minä vierastan Niagaraa vieläkin. Hevosen ylpeä ja omapäinen luonne tuntuu rasitteelta. Mutta todellisuudessa ainoa syy, miksi en pidä Niagarasta, on se, ettei se ole Elegia. Minä pärjään orin kanssa vallan hyvin, ja se on mielestäni kaunis kullanhohtoisine karvoineen ja pitkine jouhineen jotka valuvat kuin valkea vaahto. Sillä on päässään epämääräiseen pilkkuun päättyvä leveä tähtipiirto ja takajaloissa vuohissukat.  Sen koulutus on Elegian tasoa, mutta ikää sillä on jo 11 vuotta. Toisaalta se on hyväkin asia – hevosella on jo kisakokemusta.

Harjaan orin perusteellisesti, ja laitan senkin kuljetusvarustukseen.  Tavarat on pakattu jo autoon, enää hevoset puuttuvat kyydistä. Niagara nousee traileriin kokenein askelin, ja hilpeä pikku Emi menee perässä ja alkaa heti hamuta heiniä. Nostan takasillan. En halua kenenkään auttavan. Seison hetken auton vierellä.

Hyvästi, Elegia.

Hampaat yhteen purtuina nousen autoon kuljettajan paikalle ja taistelen kyyneliä vastaan. Nyt se on loppu, nyt se on ohi. Ei enää kipeitä muistoja. Ajan loivasti viettävää hiekkatietä alas, käännyn pikatiellä siihen suuntaan minne asti Elegia ei koskaan ehtinyt, ja painan kaasua. Entinen elämäni jää taakseni 80 kilometrin tuntinopeudella, ja minä olen kiitollinen. Nyt edessä on vain puhdas pöytä jolta aloittaa.

*

...

Tässä on nyt uusi elämäni, mahdollisuuteni aloittaa alusta, ajattelen, ja pyyhin silmiini kihoavia kyyneleitä ajaessani.  Ei enää muistutuksia Elegiasta. Tamma on kadonnut maailmastani pysyvästi eikä mitään siitä ole enää jäljellä. Haluan unohtaa laatikon kaapin alahyllyllä, unohtaa mieleeni piirtyvät valkoisen hevosen ääriviivat, nukahtaa ja herätä seuraavana aamuna ilman muistoja. Kun jotakin niin rakasta menettää tuolla kauhealla tavalla, ei halua muistaa edes hyviä asioita. Minä haluan pyyhkiä maailmani puhtaaksi Elegian verestä. Ihmettelen etteivät kyyneleeni vuoda punaisina.

Koirankoppi - Novelli 10

Minä olen koira. Tosin joinakin päivinä en ole siitä aivan varma. Usein minua ei kohdella koirana, ja se saa minut epäilemään koiruusarvoani. Tai yleensäkin sitä että minulla olisi mitään arvoa.

Olen yrittänyt päästä asumaan lukuisiin eri koirakoteihin, mutta ei minua ole huolittu sisään. Joitakin päiviä olen noissa paikoissa viettänyt muutamalla eri kerralla, mutta minut on aina lähetetty pois, koska pärjään kuulemma omillanikin. Joskus on rankkuri minut vienyt ja laittanut tarhaan, mutta ne pienet häkit ajavat minut paniikkiin. Minua pidetään ongelmatapauksena.

Nyt olen siis asustellut pienessä kopissa kaupungin laitamilla ja unelmoinut paremmasta. Enkä totta puhuen koirakodista, vaan ihan oikeasta Omistajasta. Olen kulkenut kaduilla ja katsellut vastaantulijoita - jokainen heistähän on potentiaalinen Omistaja. Minulla on tapana luoda pitkiä, anovia katseita ylös heihin, mutta useimmiten he kääntävät vaivautuneena päänsä pois, tai jopa huutelevat minulle jotakin halveksivaa. En ymmärrä miksei kukaan halua omistaa minua. Minullahan on puhdas, kiiltävänmusta turkki, kauniit suuret silmät, ystävällisesti heiluva häntä sekä pehmeät käpälät joita tarjoan auliisti tervehtiessä. Olen hyväkäytöksinen ja valmis tekemään mitä tahansa Omistajani pyytäisi. Silti olen etsinyt tuloksetta koko elämäni.

Yhä useammin nykyään vain käperryn kerälle koppiini päiväkausiksi enkä jaksa liikahtaakaan. Kopin ovesta näen toisten koirien lenkkeilevän iloisina Omistajiensa pitelemissä hihnoissa, ja mietin mitä pahaa olen tehnyt, kun minulle ei ole suotu Omistajaa toisin kuin useimmille lajitovereilleni jo pikkupennusta asti. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, ja olen niin kovin, kovin yksin. Olen väsynyt etsimään. En jaksa enää toivoa ja pettyä yhä uudelleen. Makaan hiljaa ja kuvittelen olevani jossain muualla. Kuvitelmiin alkaa olla jo niin helppo upota, että kun rapistunut koppini vähitellen lahoaa ja lopulta sortuu päälleni, en ehkä enää edes huomaa sitä ja sitten kaikki onkin ohi. Eikä tarvitse enää tuntea kaipausta.

Levozin - novelli 9

Pussilakanat on silitetty ja vedetty kireiksi sängyn yli. Eikö moitteeton päiväpeite riitä? Minä revin, riuhdon petivaatteet sängystä ja viskaan rapisevan muovilakanan keskelle lattiaa. Tee sairaalakulmat sanoi äiti kun kymmenvuotiaana petasin sänkyä. Tämähän on sairaala! Mihin minä kulmia enää tarvitsen? Ryömin nyt jo ryppyisten lakanoiden sisään ja suljen silmät. Viha polttaa kuumana, kohoavana raivona aivan kasvojen takana. Irrotan piikkirannekkeen ja käännän sen ulkopuoli sisäänpäin, hakkaan seinään kunnes piikit iskeytyvät yhä syvemmälle ihoon, verta valuu sinivalkoisille lakanoille, tahraa siniristin jolla riipun. Syöksähdän ylös niin että tyynyt lentävät lattialle, potkin niitä, liian pehmeitä raivolleni. Ovi aukeaa ulospäin, käytävän puolelta läimäytän sen kiinni kaikin voimin niin että se lennähtää auki uudestaan, paiskaan taas, kuuro tyttö käytävän päässä hätkähtää seiniä pitkin kulkevaa tärinää. Minä vihaan vihaan vihaan kun juoksen kanslian ovelle, huohotan ja hyperventiloin, huudan suunniltani katkeruudesta LÄÄKKEITÄ, hoitaja katsoo listaa, minä olen saanut kaiken tarvittavan jo tänään. Minä huudan PÄIVYSTÄVÄ LÄÄKÄRI, pidempiä lauseita ei tule, viha kuplii ihon alta, piikit painavat yhä verta vuotavia haavoja, hoitaja soittaa ja minä nojaan oveen jotta pysyisin kasassa ja LEVOZIN LEVOZIN LEVOZIN enkä tiedä että se olen todella minä, ihmiset kerääntyvät, lasikopin nurkan taakse, tuijotus, MITÄ TE OIKEIN MINÄ OLEN HULLU MINULLA ON OIKEUS, sähinää, kynnet raastavat seinän kuitutapettia, valkoiseksi maalattua tietysti. Jokin heittää minut polvilleni, repäisen rannekkeen irti ja pitelen sitä kuin voitonmerkkiä kun veri purskahtaa sen äsken vielä tukkimista haavoista, LOPETTAKAA JO ja silloin juoksevat mieshoitajat suljetulta puolelta hälytyskellon kutsumina, ja minut raahataan revitään riistetään käytävältä ja läpi lukittujen pariovien sisään toisista, ja edessä on tuttu salpa joka nostetaan, minut paiskataan kolmen raavaan miehen voimin sisään ja samassa jo joku pitelee ranteitani ja tunnen piikin tunkeutuvan lihakseen. ANTAKAA TAPPAVA ANNOS! Rintaliivit kiskotaan paitani alta ja tunnen miten joku liu’uttaa kihlasormuksen sormesta ja silloin sanaton huuto huuto joka kaikuu korkeista seinistä ja vielä salpaamattomasta ovesta käytävään mutta täällä ei kukaan katso, tämä on hullujenhuone kirjaimellisesti ja tämä on jokapäiväistä. Siinä samassa kun otteet irtoavat paiskautuu ovi kiinni ja minä kolme sekuntia myöhemmin sitä vasten, LEVOZIN LEVOZIN TAPPAKAA APUA, hakkaan käsillä niin pitkään kuin jaksan, käännän uupuneena selän ovea vasten ja potkin taakse vuorotellen viisi minuuttia kummallakin jalalla kunnes vajoan kasaksi lattialle. Toinen silmä suljettuna kykenen keskittämään katseeni haavoihin ja tunnottomana tuntemattomasta lääkkeestä kynsin teräviä reikiä yhä syvemmälle, laajemmiksi, nuokun vaatteilleni valuvan veren yläpuolella nukahtamaisillani ja toistan liikettä, kaivaudun syvemmälle ihoon. Huuto tukahtuu kurkkuun vaikerrukseksi, Levozinista tulee vain vaimea LEVO ja nyökähdän eteenpäin kasvoilleni vasten kylmää lattiaa revitty ranne vartalon alla.

Pilkutuksesta

Edellisestä ei ole paljon muuta sanottavaa, kuin että pilkutus on tahallaan väärin. Yritän sillä korostaa yhtä pointtia, jonka kyllä pitäisi välittyä lukijalle.

"Mala" - novelli 8

MALA

Malamuutin turkki on pehmeä. Vuh, se sanoo vaimeasti ja seisoo järkähtämättä vaikka poika miten vanuttaa sitä. Se seisoo keskellä autiota, asvaltoitua parkkipaikkaa. On pimeää ja autot eivät liiku. Poika nojaa malamuuttiin ja päästelee tukahtuneita ääniä. Huutaa hän haluaisi, mutta huuto ei tule, ei vaikka tunne ei mahdu enää sisäänkään. Poika on kynsinyt asvalttia ja yrittänyt tarttua, kun maailma kallistuu ja hän pelkää putoavansa. Sitten tuli malamuutti ja nyt hän tarrautuu kuin voisi pitää kiinni varastoon niin että myöhemmin olisi turvassa. Malamuutti on pöyheä ja sen siniset silmät ovat valoisat yössä. Poika koskee vähän kirsuunkin, tuntee miten se värisee ja liikahtelee. Malamuutti sanoo uudestaan vuh ja poika hymyilee vaikka kasvot ovat kyynelten raidoittamat. Vielä ei tarvitse katsoa ylös taloon jossa on koti jossa on aika joka ei lopu. Voi pitää katseen tiukasti malamuutissa ja olla hetken ajelehtimatta. Poika ei sano mitään, koska ei malamuuttikaan sano muuta kuin vuh ja hän on jo sanonut sille hei, ja tuntee helpotusta kun hetkeen ei tarvitse pelätä sanojen tulvaa. Niitä tulee hänen suustaan usein niin paljon että hänen päänsä menee sekaisin ja sanat pyörivät kuin trombi eikä hän pääse suojaan. Hän vihaa tuulta muutenkin, tänä iltana ei ole tuullut, joten hän on voinut kävellä, ja on ollut hyvin hiljaista. Mutta hiljaisuuskin on niin hiljaista että se vihloo ja tyhjyys on vielä valtavampi, ei ole reunoja, rajaa eikä tarttumapintaa, äärettömyyteen voi kadota. Hän näkee painajaisia avaruuteen yksin ja irti leijuneista astronauteista. Mutta joskus tulee malamuutteja. Ja helpotus on niin suuri että kipu kasvaa sietämättömäksi. Poika vanuttaa lisää ja halaa sitten keskeltä ja itkee enemmän. Harmaita sekä valkeita karvoja tarttuu vaatteisiin ja poikaan jää vähän malamuuttia. Sitten hetki alkaa loppua. Malamuutti vaihtaa jalkaa ja sanoo vuh hiukan eri äänensävyllä. Poika nousee polviltaan ja silittää hartaasti joka puolelta ja ottaa korvat hetkeksi kättensä sisään. Hän suoristautuu ja sanoo kiitos samalla kun pyyhkii kyyneleitä ja ajattelee että miksi maailmassa on niin vähän malamuutteja. Tämä malamuutti lähtee nyt, se kävelee isoilla käpälillä parkkipaikan läpi kohti puustoa eikä katso taakse. Hei hei mala, poika huikkaa hiljaa äänellä joka särkyy lopussa, ja vilkuttaa kauan vaikkei malamuutti näe. Kun kippurahantäkin on kadonnut pimeyteen, poika kääntyy ja katsoo ylös. Ikkunassa on valot ja verhot ovat kiinni niinkuin aina. Hän kävelee taloon, kiipeää seitsemän kerrosta portaita ja toivoo että hänessä olisi magneetteja jotka pitäisivät hänet tiukasti kiinni, ettei hän putoaisi pois maailmasta, koska ei kaikkea voi malamuuttien vastuullekaan jättää.