Poika oli miltei aina siellä. Harvassa olivat ne päivät, jolloin Armand Brandywine ei nähnyt häntä istumassa pitkässä kaksi metroasemaa yhdistävässä tunnelissa ollessaan matkalla töihin. Poika istui aina samassa paikassa, pari metriä siitä seinän kohdasta, johon joku oli erittäin omaperäisesti raapustanut sanat ’Richie kävi täällä’. Tämä istui siinä kuin patsas, liikkumatta, katse sisäänpäin kääntyneenä. Mikään ei saanut tätä reagoimaan. Joskus Armand mietti, olisiko poika edes huomannut, jos tämän kimppuun olisi hyökätty.
Armand oli tottunut näkemään miten ihmisten kasvoille ilmestyi tietynlainen surullinen, säälivä ilme, kun nämä kävelivät pojan ohi. Se teki hänet vihaiseksi – vielä enemmän siksi että ilme hänen omilla kasvoillaan oli todennäköisesti aivan samanlainen. Hän vihasi sitä miten ihmiset toisinaan viskasivat pojalle kolikon tai pari. Mitä hyötyä rahasta tälle olisi? Tämä tarvitsi jonkun, joka välittäisi, eikä vain säälisi tätä turvallisen etäisyyden päästä.
Muttei hän itse ollut yhtään muita parempi, Armand muistutti itseään. Eihän hänkään milloinkaan pysähtynyt puhumaan pojalle. Joskus hän halusi tehdä niin, mutta mielikuva siitä että peili pojan silmissä ei väistyisikään eikä lihaksenkaan värähdys osoittaisi että tämä näki tai kuuli hänet, kauhistutti häntä. Niinpä hän vain kulki ohi kuten kaikki muutkin, päivästä toiseen, mutta joka kerran selittämätön kipu hänen sisällään kasvoi, niin että lopulta hän ei voinut edes katsoa poikaa kokematta tunnetta että hänen sydämensä pakahtuu. Hän ei kyennyt selittämään sitä. Mitä tuossa oudossa tuntemattomassa pojassa oli sellaista, joka kosketti häntä niin syvästi?
”Tiedätkö, Jim”, hän sanoi työkaverilleen toimistolla eräänä päivänä, ajatuksiinsa vaipuneena, ”tiedän tämän yhden pojan, arviolta parikymppisen, joka asuu kadulla. Näen hänet aina samassa metrotunnelissa, ja hän vaikuttaa siltä kuin… kuin mikään ei koskettaisi häntä. Hän ei tunnu edes huomaavan mitä hänen ympärillään tapahtuu…”
”Ai, tarkoitat sitä poikaa jolla on lelukoira?” Jim keskeytti Armandin hämmästykseksi. ”Eivätköhän kaikki tiedä hänet. Ihmiset sanovat, että hänelle tapahtui jotain, että hän menetti elämässään kaiken ja hänen järkensä meni sen mukana. Hän on kai katatoninen, siksi hän ei liiku.”
Armand tuijotti Jimiä. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan että poika oli jonkinlainen urbaanilegenda. Mutta nyt, kun hän ajatteli, hän muisti että pojalla oli aina ollut sylissään pehmolelukoira – miten hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin? Kaipa hän oli vain ollut niin hämmästynyt pojan katatonisesta tilasta, niin kuin Jim kutsui sitä. Hänen mieleensä tuli jotakin ja hän katsahti ylös papereistaan. ”Mutta jos hän on katatoninen”, hän lausui hitaasti, ”minne hän menee kun ei ole tunnelissa, ja milloin hän tekee sen? Tai milloin hän vaihtaa asentoa? Olen nähnyt hänet varmaan… siinä on täytynyt kulua kuusi kuukautta, enkä ole nähnyt hänen liikahtavankaan.”
Jim kohautti harteitaan. ”Kuka tietää? Ja miksi yleensäkään olet niin kiinnostunut hänestä? Hän on vain joku hullu. Kaikissa suurkaupungeissa on tuollaisia ihmisiä, enemmän kuin pystyy laskemaan, ja eikö Lontoo ole hieman surullisenkuuluisa siitä?”
”No niinpä kai…” Armand kääntyi pois. Hän ei tiennyt miten vastata Jimin kysymykseen, ja kaikkein vähiten hän tahtoi tämän pitävän häntä outona. Hän oli tehnyt niin kovasti töitä päästäkseen eroon siitä leimasta. Läpi koko nuoruutensa häntä oli pidetty friikkinä, koko koulun naurun kohteena, ja nyt 32-vuotiaana hän oli vihdoin ja viimein kuten kaikki muutkin, hänellä oli tutkinto ja hyvä työ, ja menneisyyden aaveet olivat alkaneet painua unohduksiin. Mutta täysin hän ei ollut toipunut, eikä uskonut koskaan siihen pystyvänsäkään. Se pelokas, yksinäinen poika kummitteli yhä taustalla, valmiina tarttumaan häneen jos asiat menisivät väärin. Mutta hän oli vahva nyt, hän muistutti itselleen. Tosin kukaan hänen nykyelämässään ei tiennyt kuinka haurasta tuo vahvuus oli, ja niin kauan kuin se pysyi salassa, kukaan ei voisi käyttää sitä häntä vastaan.
Mutta paljonko enemmän halveksuntaa ja satuttavia sanoja olisi tarvittu, jotta hänestä olisi tullut sellainen kuin tuo metrotunnelin poika? Joskus tuntui että se oli ollut pelottavan lähellä. Eikö hänkin ollut toivonut, useammin kuin tahtoi itselleen myöntää, että voisi vain sulkea maailman ulkopuolelle,? Laskeutua makuulle eikä koskaan enää liikkua? Maata vain siinä kunnes ei millään olisi enää väliä?
Kotimatkalla hän pysähtyi tunnelin portaikon yläpäässä, sulki silmänsä hetkeksi ja toivoi, että poika olisi paikallaan tällä kertaa. Hän halusi katsoa tätä lähemmin – hän ei tiennyt miksi, mutta äkkiä se tuntui äärimmäisen tärkeältä.
Hän hidasti kävelyvauhtiaan joka askeleella, ja kulmasta kääntyessään odotti hetken ennen kuin katsoi. Poika oli siellä. Kyllä, tämä oli siellä täsmälleen kuten aamullakin, istuen jalat ristissä, pää nojaten seinään hieman kallellaan vasemmalle, ja lelukoira painettuna rintaansa vasten. Armand käveli lähemmäs kuten kuka tahansa, ja lähellä poikaa pysähtyi laskemaan salkkunsa lattialle ja alkoi käydä sen sisältöä läpi ikään kuin tarkistaakseen että hänellä oli jotakin ehdottoman tärkeää mukanaan.
Alkuun Armand vain vilkaisi poikaa silmäkulmastaan, mutta kun tämä ei ilmiselvästi edes huomannut häntä, hän alkoi katsella tätä tarkemmin. Poika oli selkeästi ollut joskus hyvin kaunis; tällä oli sydämenmuotoiset kasvot ja korkeat poskipäät, ja hyvin, hyvin tummanvihreät silmät jotka olisivat voineet ilmaista niin paljon, elleivät ne olisi kääntyneet sokeiksi. Pojan iho oli virheetön ja tavallista tummempi, tosin aavemaisella tavalla kuin sen vahva, terve rusketus olisi hiipunut vuosia sitten. Tämän vaatteet olisivat sopineet täydellisesti joidenkin vuosien takaiseen nuorisomuotiin, ja vaikka ne olivat hämmästyttävän puhtaat katupojalle, ne näyttivät kuluneilta ja haalistuneilta, ja kertoivat kadonneesta loistosta. Armandin tarkat silmät panivat merkille läiskikkäät leveälahkeiset housut, pehmeän vaaleanpunaisen T-paidan jossa luki jotakin tyyliin ‘20th Century Rock n’ Roll’, ja sen päälle vedetyn kapisen näköisen leopardikuvioisen turkistakin. Pojan ruskeat, kolhiintuneet kengät olivat korolliset, ja tämän muovirihkamakoruista oli miltei lähtenyt väri. Tämän hiukset olivat selvästi joskus olleet huomattavan hohdokkaat; ne olivat pitkät ja hieman kihartuvat, ja niihin värjätyt tummat ja vaaleat raidat yltivät enää puoleenväliin ja paljastivat aidon ruskean värin. Tiukkojen vaatteidensa alla poika oli niin laiha että tähän katsominen sattui, ja Armand mietti saiko tälle heitetyillä kolikoilla ostettua yhtään ruokaa. Ja hetken hän toivoi ettei olisi ylenkatsonut tuota pinnallista apua niin paljon, vaan tarjonnut sitä itsekin.
Hän otti lompakostaan kymmenen punnan setelin, sulki salkkunsa ja suoristautui, lähestyi poikaa ja laski setelin lattialle tämän viereen, muodostaen huulillaan äänettömän sanan ’tässä’. Pojan silmät eivät liikahtaneet, tämän käsi ei ojentunut kohti seteliä – mutta niin läheltä Armand saattoi nähdä kuinka tämän käsivarret tiukentuivat lelukoiran ympärillä lähes huomaamattomasti. Aivan kuin tämä olisi valmistautunut suojelemaan sitä jottei Armand veisi sitä tältä.
Ehkä koira oli tärkeämpi kuin hän oli ajatellut, Armand mietti noustessaan, ja katsoi sitä lähemmin. Se oli iso pehmoeläin, mustanruskea dobermanni jolla oli typistetyt korvat ja häntä. Poika piteli sitä niin tiukasti että tämän asento näytti jäykältä, ja hetken Armand harkitsi yrittävänsä ottaa lelun tältä. Ehkä siten tästä saisi irti jonkin reaktion. Mutta se tuntui aivan liian julmalta, joten hän vain astui askeleen taakse ja osoitti seteliä. ”Se on sinun”, hän sanoi hiljaa, ennen kuin kääntyi pois. Ennen käytävän seuraavaa kulmausta hän katsoi olkansa yli. Poika ei vieläkään ollut liikahtanut, ja seteli lojui tämän vieressä valmiina lennähtämään pois milloin tahansa tunnelissa puhaltavan tuulenvirin mukana.
Armand palasi kotiin kuten tavallisestikin, katsoi ympärilleen, missä kaikki hänen hienot huonekalunsa ja kalliit viihde-elektroniikkalaitteensa seisoivat – mutta asunto ei ollut milloinkaan tuntunut niin tyhjältä kuin sinä iltana. Ja kun hän makasi ylellisessä parisängyssään, toinen puoli siitä koskemattomana kuten aina, hän ei saanut mielikuvaa pojasta ajatuksistaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt ketään niin passiivista ja yhtä aikaa niin intensiivistä, ei ketään niin pois kuihtunutta ja silti niin surullisen kaunista.
Ja sillä välin kun Armand Brandywine liukui hikisentuskaisiin painajaisiin kouluvuosistaan, poika lelukoirineen nousi ylös istumapaikaltaan ja kulki läpi tyhjän metrotunnelin, piiloutuen pimeän kulman taakse minne kukaan ei koskaan harhautunut, ja odotti kunnes järjestysmiehet lukitsivat aseman. Ja kenenkään näkemättä hän hiipi pimeässä miestenhuoneeseen, laski lelukoiran allastasolle, ja riisuutui hitaasti. Kalpea valo toi näkyviin hänen laihan, alastoman vartalonsa kun hän kumartui poimimaan nahkaisesta laukusta pienen patteriradion ja käänsi sen päälle. Ja kuin vanha, nuoruudessaan kauneuskilpailun voittanut nainen, joka sovittaa harmaille hiuksilleen tiaraa pukeutumishuoneensa himmenneen peilin edessä, hän pukeutui kimalteleviin rocktähtimäisiin vaatteisiinsa, harjasi hiuksensa ja sitoi ne silkkinauhoilla, rajasi huolellisesti silmänsä ja lisäsi huulikiiltoa, ja tanssi yksinäisen tanssin radiossa soivan kappaleen tahtiin vain lelukoiran ja oman peilikuvansa katsellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti