SADIE HARTLEYN PÄIVÄKIRJA. PIDÄ NÄPPISI IRTI
9.9.2001
Rakas päiväkirja,
Maailma on harmaa tänään, väritön, mustakin puuttuu, aivan kuin sankkaan sumuun kastettu polaroid-kuva. Minut on repäisty julmasti kodistani, kaupungistani. Kaikki ystäväni; Shelley, Mariella, Lizzy ja kaikki muut ovat nyt menneisyyden puolella elämässäni. Istun perheautomme takapenkillä ajaessamme näiden nummimaisemien läpi, päämääränä kivinen vuorenrinne jota en tahtoisi koskaan nähdä.
Katselen kapunkiin matkalla olevaa junaa, joka vie meidät ei-minnekään uudelleen ja uudelleen – pelastaja jota olimme odottaneet – mutteivat he näe sitä niin. Vanhemmilleni tämä on matka unelmamaahan, meidän omaan pikku taivasosuuteemme maan päällä. Pieni pala iloa harmaassa kotielämässämme. Mutta minulle bensa-asema on kuin keidas tässä autiomaassa. En ikimaailmassa tule tottumaan tähän.
Autot näyttävät aivan kuin kauniilta sileäturkkisilta eläimiltä kulkiessaan läpi maiseman kuin viidakon – kuin tiikerit erämaassa. Voi miten jo kaipaankaan sitä asvalttimaailmaa, jonka läpi raavin tieni maalatuin kynsin. Kuinka kauniilta se näyttääkään nyt – voin nähdä yläpuolella leijuvat pilvet jotka muodostavat kuvia kerrostaloista ja katulampuista… Katson taivasta ja kysyn itseltäni, miksi tämä vaiva.
Tästä syystä kirjoitan sivuillesi niin pitkän ajan jälkeen, jonka vietit pöydänlaatikossani – kauniina ajatuksena kirjoittamattomasta päiväkirjasta. Tarina jota ei ole tarkoitettu luettavaksi, turhaan kerrottu, mutta silti omalla oudolla tavallaan tärkeä. Tunne… yksinäinen ja paljas. Joka sana legendaa.
10.9.2001
Kallioisia kielekkeitä aivan kuten odotinkin. Menen niin lähelle reunaa että syvyydestä tulee houkutus ja melkein toivon että voisin pudota, pudota mereen. Lasitettu kuisti joka on rakennettu niin paljon jälkeenpäin että se näyttää naurettavalta yhdistettynä vanhaan karkearakenteiseen kivitaloon. Korkoni kopisevat kun kävelen sisään ovesta. Kaikki on paikoillaan, valmiina meidän muuttaa sisään. Voi, miten vihaankaan tätä idyllistä pientä perheleikkiä! Uuden talomme toisessa päädyssä on jopa kirjastohuone.
Mutta kun kiipeän kierreportaat ylös huoneeseen josta on tarkoitus tulla minun… ovi päästää vaimean ulvahduksen kääntäessäni saranoita, ja otan pari askelta peremmälle – yhtäkkiä minuun iskee tunne että tällä on jokin tarkoitus – jotakin, johon en vielä yllä.
Huoneeseen kuuluu jopa iso parveke. Peilipöytä, pikkuinen sohva, mukavannäköinen sänky ja tarpeeksi kaappitilaa vaatevarastolleni… muttei se ole se mitä tunnen. Huoneessa on tietynlainen tunnelma, joka on läsnä siellä ja vain siellä. Se katoaa kun kävelen ovesta suureen aulaan.
Lähellä on toinen huone – tuleva makuuhuone vanhemmilleni ja vuoden ikäiselle pikkuveljelleni Dennisille. Olen siis häntä kolmetoista vuotta vanhempi. Pian kukkaan puhkeamassa, kuten isä mielellään sanoo. Minä en pidä siitä. En ole mikään kukannuppu, en niin hauras ja helposti särjettävä.
Aulasta lähtee kaksi portaikkoa, toinen se jota pitkin tulin, joten kiipeän ylöspäin johtavalle. Se päättyy tasanteeseen, jolta eteenpäin johtaa tammiovi joka on miltei liian raskas minun liikuttaa. Pääsen kuitenkin sisään ja pimeys laskeutuu. Kuulen lukon kielen naksahtavan – suoniini virtaa aavistus paniikkia. Sitten kurotan valokatkaisijaan. Yksinäinen hehkulamppu riippuu katosta. En näe mitään erityistä, vain seiniä – vaan ei sittenkään. Vastapäisessä seinässä on liukuovi, eikä se seinä kohtaa muita, vaan sijaitsee vain järjettömästi siinä huoneen keskellä. Vasta kun astun lähemmäs, tajuan että huoneen keskiosaan on sijoitettu suuri vaatekaappi, jonka voi kiertää ja avata kultakin sivulta. En rohkene koskea liukuoviin. Tiedän olevani tulevan huoneeni yläpuolella ja se saa minussa aikaan kummallisen tunteen.
Missään ei ole ikkunoita, mutta näen ohuen valoviirun tulevan vasemmalla puolellani olevan oven alta. Toisin kuin portaikon ovi, tämä on kapea ja niin matala että joudun kumartumaan kulkeakseni sen läpi. Vinoneliön muotoiset ikkunat päästävät sisään vain vähän valoa. Näen vain loputtoman määrän vanhoja kalusteita, rojua ja suuria puisia arkkuja. Yksi ikkunoista on rikki ja tuuli viheltää sen läpi. Tunnen oloni niin epämukavaksi että palaan suurelle tammiovelle. Pystyn hädin tuskin vetämään sen auki.
Kun kiipeän portaat alas ja katson aulaan, minuun iskee taas kummallinen tunne. Niin kuin jokin olisi väärin, poissa paikaltaan.
Mutta hirvittävin asia tässä talossa ovat täytetyt eläimet. Olen nähnyt lasisilmäisiä lintuja joka puolella hyllyillä, oravia ja jopa pikku kaniinin. Kuka ihme tahtoo nähdä kuolleita eläimiä minne ikinä katsookin? Mutta vanhemmillani ei ole aikomustakaan siirtää niitä paikoiltaan. Yläkerran aulassa naarassusi, jolla on musta raita selässään, tuijottaa minua jähmettynein silmin. Vapauta minut, se sanoo. Yritän katsoa toiseen suuntaan.
12.9.2001
Kolmas aamu tässä helvetissä. Tai oikeastaan on miltei yö vielä… Makaan sängyssäni ja kirjoitan näitä tyhjiä rivejä. Olen löytänyt haalistuneita viivoja seinältä sänkyni yläpuolelta. Annoin sormieni liukua niiden yli, tuntea kaiverruksen. Ne näyttävät kuin sydänmonitorin viivalta. Ja joka kulmassa on syvemmälle painettu piste jonka tunnen niin selvästi. Makaan vain tässä ja mietin mikä – tai kuka – on tehnyt ne.
Ulkona aurinkoiset päivät ovat seuranneet toisiaan. Mutta joskus kesäinen viini vain maistuu vereltä. Minulla ei ole halua kävellä pihalla, joka näyttää loputtomalta. Joten lukitsen itseni sisään ja puhun soikealle peilille synneistäni. Tunnen oloni sairaalloiseksi. Ehkä se johtuu tästä huoneesta.
Kaupungissa aurinko oli aina parantava voima. Säteet jotka puikahtivat tummimpienkin pilvien lävitse – ja yksikin niistä saattoi korjata minut. Mutta ei enää täällä. Parvekkeenovestani kuulen tuhannen linnun laulavan miljoonaa melodiaa. Kuin jokaisen ikinä rakennetun soittimen ääntä, joka virtaa loputtomana lauluna.
Tämä palauttaa mieleeni sävelenomaisen äänen, jota rihkamakoruni pitivät toisiaan vasten kävellessäni kullalla silattuja katuja. Nuo kauniit koristeet, jotka ovat yhtä turhamaisia kuin koko persoonallisuuteni. Täällä jopa turhamaisuus on turhaa.
13.9.2001
Naarassusi vainoaa minua. Kuinka se katsookaan minuun niin kuin tietäisin… jotakin, mitä se on tiennyt jo niin kovin pitkään. Jotakin, joka odottaa minua erämaassa, mihin olen matkalla. Sen tassut jättivät pehmeitä jälkiä puhtaaseen uuteen lumeen. Halusin noiden jälkien kulkevan pitkin vartaloani sääristäni käsivarsiini muuttuen koko ajan pienemmiksi saavuttaen sormenpääni kun se katoaa näkyvistä. Olen nähnyt suden tassunjäljin tatuoidun tytön – hän oli niin kaunis kuin tässä maailmassa voi olla… kuin jokin taivaallinen olisi koskettanut häntä. Tai ehkä se johtui vain siitä syvästä varjosta joka hänen ylleen lankesi. Miten vain, mutta minä en milloinkaan unohda. Hänellä oli silmissään ekstaasikatse – aina kimalteleva, täynnä energiaa. Aina valmiina kaikkeen. Tuli minun silmissäni taas oli kuollut kauan sitten, jos sitä koskaan sytytettiinkään.
16.9.2001
Rakas päiväkirja,
Ehkä kaikki sittenkin muuttuu vielä paremmaksi. Tapasin erään pojan tänään; hän asuu ja työskentelee läheisellä farmilla. Robert on hänen nimensä, mutta hän haluaa minun kutsuvan häntä Robbieksi. Hän pitää valkoista lippistä väärinpäin päässään ja hymyilee jatkuvasti. Hän on minua kaksi vuotta vanhempi.
Kävelimme niityillä ja hän näytti minulle farmin lampaat. Hän puhuu niin kauniisti. Lampaat ovat paholaisia enkeleiden vaatteissa, hän sanoi. Kuka tahansa saattaa olla. Hän kielsi minua luottamasta edes itseensä.
Farmilla työskentelee myös muita nuoria. Tuntemattomia kaikki, mutta jokainen mahdollisesti uusi ystävä. Minun täytyy pitää silmäni auki.
20.9.2001
Tänään on sateista, joten vanhempani pysyttelevät sisällä. Vihaan heidän seuraansa – sade on minulle mieluisampaa. Pienet tähdet putoilevat taivaalta, jokaiseen niistä kiinnitettynä pieni toivomus. Ehkä jokin niistä voisi kantaa minut pois täältä.
En ole nähnyt Robertia sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ehkä hän ei lainkaan pitänyt minusta. En tahdo kutsua häntä Robbieksi ennen kuin tiedän meidän olevan ystäviä.
Kävelin koko matkan kylään, jos tätä nyt edes kyläksi voi kutsua, ja nyt peilailen itseäni kahvilan ikkunasta. Ruskeat, kiharat hiukset valuvat tavoittamaan lanteitani. On surullista nähdä nätin tytön istuvan aivan yksin nurkkapöydässä. Surusilmin, kun hänen pitäisi hymyillä nuoruutensa kukoistuksessa.
21.9.2001
Seuraavan aamun psyykkinen krapula pyyhkii ylitseni kuin kuiva hiekkamyrsky, juuri ja juuri koskettaen pintaa. Sinä lutka, kuiskaan tytölle eilisillan meikein kaunistetussa peilissä. Suutelin erästä poikaa eilen, enkä edes tiedä hänen nimeään. Painauduimme toisiamme vasten musiikin tahdissa, kielet kietoutuen toisiinsa tanssin sävelin, ja minä rakastin joka hetkeä. Toivon musiikin soivan ikuisesti! kuiskasin hänelle.
23.9.2001
Rakas päiväkirja,
Tiedän nyt mikä aulassa on vikana. Se on liian pieni. Kävin ullakolla ja sen ikkunalliselta puolelta kaiken rojun takaa löysin käytävän ja hyvin jyrkät portaat. Ne loppuvat ovelle joka on lukittu. En saa sitä auki. Sen takana täytyy olla ainakin jonkin verran tilaa, koska aulasta puuttuu arviolta 12 neliömetriä. Mitä sellaisella tilalla tekee? Mitä sen oven takana on, ja miksi kukaan ei tiedä siitä? En halua kysyä vanhemmiltani. Saisin siitä salaisen paikan itselleni, jos vain saisin lukon tiirikoitua.
Robert kävi täällä tänään. Olin jotenkin häpeissäni hänen seurassaan, kun ajattelin iltaa kylässä. Aivan kuin se kuuluisi hänelle mitenkään! Mutten pääse eroon siitä tunteesta.
25.9.2001
Istuin koko illan Robbien kanssa – nyt voin käyttää hänestä lempinimeä – heidän ladossaan kuuntelemassa sateen ropinaa katolle. Kukaan ei edes huomannut etten ollut kotona! Olen elänyt elämäni helvetissä, hän sanoi. Ja minä vain halusin huutaa, vie minut sinne, ole kiltti…
Annoimme mielikuvituksemme lentää aina tähtiin asti. Tanssimme kuin rakastavaiset tornitalon katolla. Pyhiä kitaroita ympärillämme – ei milloinkaan kosketettaviksi, tahrattavaksi. Ei koskaan musiikin sointia. Ja minä itkin.
26.9.2001
Hän kiipeää sisään unelmieni absurdin ikkunan läpi, tuo minulle kirjoja toisista maailmoista… Kirjoja täynnä uskomattomia maisemia ja todellisia tuoksuja. Helvetti, hän sanoi. Mutta se on vain sama taivas heijastettuna nurinpäin.
28.9.2001
Robbie on poissa. Hän on lähtenyt lomalle, kaupunkeihin, joita niin kovasti kaipaan. Tunsin tyhjyyden kuin valtameren rantaan iskevänä aaltona. Surrealistinen hetki.
Tutkin ullakkoa. Avasin arkut ja käänsin kaapit ympäri. Löysin valtavan määrän vanhoja vaatteita, vihreän samettisen naisten ratsastusasun, jota kokeilin ylleni; pitsejä, silkkejä ja satiineja, jopa hääpuvun, joka on niin hauras että uskalsin tuskin koskea siihen. Mutten löytänyt etsimääni – avainta.
Mutta löysin kuitenkin maailman, aivan omani. Sellaisen joka on täynnä värejä ja eri mielikuvia jotka heijastavat aitouden pyhyyttä. Polvistun ja rukoilen yksinäisyydessä. Uskoa hiljaisuuteen. Mikä häpeä.
Rukoilen että voisin siirtää itseni maailmaan joka oli olemassa täällä niin kauan sitten, mysteerien ja kauneuden maailmaan. Vain päästäkseni pois sen paineen alta, jonka vanhempani laskevat päälleni. Eivätkö he näe, että näin he ajavat minut vielä kauemmas? He herättävät ahdistukseni vielä suurempaan vimmaan pakottamalla minut puhumaan siitä. Haluan vain kaiken olevan helppoa, haluan nauraa kaikelle. Emmekö voi edes teeskennellä että kaikki on hyvin? Ehkä silloin se voisi myös olla niin.
29.9.2001
Rakas päiväkirja,
Ehkä minun pitäisi kertoa sinulle jotakin itsestäni ja menneisyydestäni. Tämä elämä on pelkkää pettymystä. Minä odotan, ikuisesti minä odotan jotakin joka on vielä tulossa, tajuamatta että kaikki vähitellen muuttuu menneisyydeksi juostessani jatkuvasti jonkin uuden perässä. Hymyile, sanovat mainostaulut. Siltikin ihmiset kulkevat niin vakavina. Kaikki ovat matkalla jonnekin, kiirehtivät. Minä vain harhailen ilman päämäärää. Joskus vain toivon, että voisin olla kuollut. Maata rauhassa haudan hiljaisuudessa. Mutta elämän liekki palaa niin kirkkaasti minussa. Ja voisin elää vain musiikin vuoksi… Minkä tahansa musiikin. Se on koko elämä. Hiljaisuus on kuolemaa.
Kerran kauan sitten oli aika, jolloin olisin voinut saada erään, joka olisi täydentänyt minua, mutta kaikki se murskaantui. Vain sirpaleita jäljellä siitä mikä olisi voinut olla rakkautta. Ja syvää, nyt kun siitä puhutaan. Mutta samankaltaisten ihmisten välillä on syvä, salamanomainen viilto, kuilu. Ei koskaan yhdessä. Liikaa kilpailua.
Lapsuuteni on täynnä nöyryytettyä elämää eläneen pikkutytön muistoja. Kokemani vääryys on painettu ikuisiksi ajoiksi muistiini. Miten kukaan voi saada pikkulapsen uskomaan, ettei hän ole yhtä hyvä kuin toiset? Muistan miten pimeys hiljensi kaiken ja sai minut anomaan armoa. Lopulta valo ja ilma palasivat puristamaan kurkkuani kuin jättiläismäinen kuristajakäärme. Sitten aloin taas kirkua. Ja jouduin takaisin pimeään kammioon.
Tämä päivä on ollut muistelua. Tarvitsen unta.
1.10.2001
Voi miten kaipaankaan häntä, laulamassa laulua särkyneistä unelmista. Ensimmäinen kosketus, ensimmäinen suudelma, kuin kevättuuli lumisilla kallioilla. Hän on jättänyt pysyvän merkin ruumiiseeni ja sieluuni.
Hän oli kiiltokuva-arkista leikattu hahmo. Valo kosketti häntä eri tavalla kuin ketään toista.
Aina joskus tapaan taivaasta pudonneita enkeleitä. Kauneutta ja lahjakkuutta, jota ei maan päältä voisi milloinkaan löytyä.
Vietän enemmän ja enemmän aikaa ullakolla. Millaista heidän elämänsä on ollut? Timantteja ja glamouria? Sen takana rauniokaupunki. Poltettu palatsi? Uudelleen rakennettu ja täynnä valheita.
Keskeneräinen ajatus tekee oloni niin epämukavaksi kasvaessaan kasvamistaan sisälläni vallaten kaiken tilan mitä minussa on jäljellä.
Otin silkkihuivin ullakolta ja ripustin sen vaatekaappiini. Tarvitsen jotakin, jota voi koskettaa saadakseni takaisin tunteen joka minulla kerran oli. Jotakin pientä tuottamaan onnea. Tosin varastoitu niin turvalliseen paikkaan, että puolet sen merkityksestä katoaa.
Mutta mielikuvitus on ihmisen arvokkain omaisuus – se voi antaa mitä tahansa – aivan mitä tahansa.
2.10.2001
Tänään tulin ullakolle varhain aamulla, ja minulla on ylläni se hääpuku. Liikun äärimmäisen varovasti, etten vahingoittaisi sitä. Lumi on maan morsiuspuku, hän sanoi. Niin puhdas ja pilaamaton. Tahraton kuin neitsyt. Ei vielä kirottu.
Sydämeni lyö niin nopeasti, etten pysy sen perässä. En ole tuntenut tällaista puhdasta iloa ikuisuuksiin! Jos kuolisin nyt, kuolisin ainakin onnellisena. En tahdo tämän koskaan loppuvan. En tule koskaan ikinä tuntemaan tällaista täyttymystä uudelleen.
6.10.2001
Uskaltaudun vihdoin avaamaan ullakon ikkunattoman huoneen kaapin liukuovet. Ei mene kauaakaan kun huomaan siinä olevan jotakin outoa. Seison keskellä kauniiden leninkien paljoutta, ja käteni osuu yhteen seinistä. Kolahdus synnyttää onton äänen, joka välittömästi kiinnittää huomioni. Tunkeudun vaatteiden läpi seinustalle ja huomaan ällistyksekseni seinää koputellessani, että ontolta kuulostavassa kohdassa on liukupaneeli. Eikä siinä kaikki; paneeli on kuvioitu täsmälleen samankaltaisin pistein ja viivoin kuin huoneeni seinä.
Liu’utan paneelin sivuun, ja sen alta paljastuu pieni syvennys, jonka voin vain tuntea, en nähdä. Pelkään työntää käteni sinne, mutta kun lopulta rohkaisen mieleni, käteeni tarttuu ensimmäisenä raskas, ruosteinen avain. Voisin vaikka vannoa, että syvennyksessä on muutakin; pieni muistikirja, jonka vahakannet ovat halkeilleet. Työnnän sen taskuuni. Nyt ei ole aikaa tutkia sitä. Minun täytyy kokeilla avainta.
Askel askeleelta, alas kapeaa portaikkoa. Kohdistan taskulamppuni lukkoon. Avaimen kääntäminen saa aikaan vaimean kilahduksen. Työnnän oven auki ja edessä on käytävä. Yritän pitää taskulampun valokiilan lattiassa, jotten kompastu. Kun kohotan lampun ja valo leimahtaa takaseinällä, minä miltei kirkaisen. Näkymä saa minut perääntymään vapisten.
Takaseinällä on maalattu kuva, kuva pikkutytöstä, ehkä muutaman vuoden minua nuoremmasta, joka seisoo X-asennossa yllään kaunis pinkki yöpaita, joka kuitenkin on revitty edestä ja hänen alaston vartalonsa näkyy… Ja sijoitettuna neljään kulmaan, maalauksen ranteiden ja nilkkojen kohtiin, on kiinnitetty hyvin todelliset metalliset kahleet!
Tunnen itseni sairaaksi, ja peräännyn, kaadun, mutta kipuan nopeasti jaloilleni ja kohdistan valon yhä raollaan olevaan oveen. Juoksen portaat ylös, läpi ullakon ja kahden kerroksen, läpi pihan kunnes oksennan tien varteen.
Pystyn tuskin hengittämään. Tunnustelen pikku muistikirjaa taskussani. Uteliaisuus voittaa. Otan sen esiin ja alan lukea, tai aion aloittaa, kunnes huomaan kirjan olevan sivukaupalla täynnä lujasti kuulakärkikynällä painettuja pisteitä. En ymmärrä. Miksi kukaan piirtäisi muistikirjan täydeltä pisteitä?
Sitten jotakin tipahtaa sivujen välistä. Se on muovinen kortti täynnä kirjaimia ja pistekuvioita. Kuluu hetki ennen kuin ymmärrän sen olevan sokeainkirjoitusta. Niinpä pisteiden huoneeni seinällä täytyy olla sitä myös! Ajatus ei vain ikinä tullut mieleeni, koska pisteet oli yhdistetty viivoin.
Tunnen itseni pahoinvoivaksi mennessäni takaisin taloon, mutta pakotan itseni kiipeämään suden ohi huoneeseeni ja lukemaan tekstin seinällä. Siinä lukee ainoastaan ”päästäkää minut pois”. ”Päästäkää minut pois” yhä uudelleen ja uudelleen.
Minä olen niin väsynyt. Menen latoon jossa kerran vietin yön Robbien kanssa ja kirjoitan tämän yhden heiveröisen kynttilän valossa.
8.10.2001
Minun oli pakko lopulta palata taloon ja nukkua yö omassa huoneessani – epätoivoisen avunpyynnön alla. Olen lukenut sokean tytön päiväkirjaa sen verran kuin osaan aakkostaulun kanssa. En ikinä arvannut että sokeainkirjoitusta voisi tekstata käsin, huomaan ajattelevani keskellä kertomusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pahoinpitelyistä. Kauhistuttava, äänetön tarina.
Mutta se loppuu karkaamiseen. Hylättynä mutta ikuisesti koskemattomana – neitsyenä jälleen. Debytanttina hohdokkaissa juhlissa. Ja lopulta paluu kostamaan. Hellin ajatusta mielessäni.
9.10.2001
On myöhäinen yö. Vanhempani ovat poissa kotoa, ja näin juuri unta jossa minut oli puettu sokean tytön yöpaitaan ja kahlittu nilkoista ja ranteista salaisen kammion seinälle. Minua lähestyi mies jolla oli tummat varjot silmien alla, ja sitä näkyä seurasi sarja sanoinkuvaamattomia kauhukokemuksia, joista heräsin kylmässä hiessä kylpien omassa sängyssäni. Se oli niin todellista että minun oli herätettävä itseni kirjoittamaan, jottei uni enää jatkuisi.
10.10.2001
Tänä aamuna menin ottamaan rubiininpunaisia tossujani kaapista. Ja se oli siellä! Tuo kaunis satiininen yöpaita täydellisenä kuin sitä ei olisi koskaan revitty. Se on hänen. Se on hänen!
Lakanoillani on verta. Minusta tuntuu kuin jokin olisi satuttanut minua sisälle. Mutta tunne muuttaa muotoaan jatkuvasti. Uneton uni oli peitellyt minut kokonaan. En tiedä mistään mikä ehkä tapahtui.
Meri ei ole sininen enää. Se on muuttunut ruskeaksi, saastuneeksi. Kaipaan puhtaita eteläisiä rantoja.
18.10. 2001
Rakas päiväkirja,
Minulla ei ole ollut voimia kirjoittaa pitkään aikaan. Tunnen itseni sairaaksi, kun katson sitä joka on minä. Olen kylmä, mutten vielä tarpeeksi kylmä paetakseni. Maailma on musta, jäätynyt.
Olen lukenut Elisen – se oli hänen nimensä – päiväkirjaa uudelleen ja uudelleen. Kukaan ei huomannut että hänen arpensa olivat nähtävillä. Sen sijaan ne olivat kuin kauniin muotokuvan iholle maalatut varjostukset.
Tuska sisälläni ei katoa millään. Elämäni on niin surullinen tarina. Olen väsynyt olemaan minä. Tuntuu kuin näkemäni ja lukemani olisi tahrannut minutkin peruuttamattomasti.
Minulla ei ole tulevaisuutta, ei koskaan ollut – ja nyt vasta sen tajuan. Eikä elämä, jota olen elänyt, ole mitään, mitä voisi kutsua menneisyydeksi. Minulla ei ole maailmalle annettavana edes Elisen päiväkirjan herkkyyttä, minä katoan, ilman syytä ja ilman muistoja, eikä kukaan pian muista minun koskaan olleen olemassa.
20.10.2001
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun tekee mieli viillellä itseäni., niin että kipu nousisi tarpeeksi kovaksi peittämään fyysisen kivun. Tai ehkä vain häpäistäkseni itseni. Rangaistakseni sitä mikä minut, sieluni, vangitsee. ”Päästä minut pois”, kirkuisin. Ja vuodattaisin henkeni ulos veren mukana.
Toivoisin että voisin lakata olemasta. Eikä olisi enää ketään todistamassa tehtyä vääryyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti