Nimeä vailla - jokin novellinalku

Tytön hiuksissa on punaiset latvat ja hän itkee. Musta maskara ei valu, tyttö pitää siitä huolen. Kukaan ei tule huomaamaan että hänen suuret pähkinänruskeat silmänsä ovat tulvineet kyyneleitä. Hän nojaa lokerikkoon pimeässä huoneessa ja hän on koulun kuningatar. Kuudentoista ja kaikkien ihailema.

Nyt hän tärisee tukahdutetuista nyyhkäyksistä ja pusertaa pitkiä punaisia kynsiään ranteiden ihoon niin että sattuu. Hänen soljin koristeltu merkkilaukkunsa on pudonnut lattialle kolmensadan punnan korkokenkien kolhiintumattomien kärkien väliin. Matematiikan tunti kuluu madellen toisaalla, tyttö kumartuu nostamaan laukun ja poimii vapiseviin sormiinsa savukerasian. Hän kävelee ikkunaan, työntää sen raolleen ja polttaa hitaasti syvin hengenvedoin. Hänen huultensa puna on täsmälleen samaa sävyä kuin hiusten ja kynsien.

Neljännestuntia myöhemmin hänen helkkyvä naurunsa raikaa käytävässä. Hän heittää päätään taakse ja kuparinvaalea kiharaputous hulmahtaa, ja latvojen tulenpunainen silkki pyyhkäisee onnekkaasti lähellä seisseen pojan olkavartta. Jokainen silminnäkijä toivoisi kiihkeästi voivansa vaihtaa osia pojan kanssa. Tyttö on täydellinen ja saatavilla ja täysin saavuttamaton.

*

Varhainen aurinko kultaa tahrattoman ja ylellisen ruokasalin ja sen mahonkipöydän ääressä aamuteetään nauttivan virheettömän yläluokkaisen pariskunnan. Sanomalehti rapisee, salkku on suorassa tuolin vieressä. Miehen puku on mittatilaustyötä, mies on rikas, tyylikäs ja tehokas. Hän katsoo rannekelloa. Hän nousee ja antaa naiselle rutiinia muistuttavan muodollisen poskisuudelman. Nainen toivottaa hyvää työpäivää ja koskettaa poskeaan höyhenenkeveällä kädellä tarkistaakseen meikkinsä joka on huoliteltu ja huomaamaton kello seitsemän aamulla. Miehen ottaessa salkkua käteensä kuvaelma rikkoutuu sopimattoman kovaääniseen haukotukseen.

Upottavan maton vaimentamat askeleet tuovat portaikkoa alas näkyviin paljaat jalat ja pian sääret sekä reidet aina vesirajaan asti, missä sileää ruskettunutta ihoa hivelevät reunastaan revityn farkkuminin haalistuneet langat. Tyttö valuu alakertaan uneliaan sulokkaasti ja vetää itselleen tuolin. Hänen yllään on vaaleanvihreä huppari jonka vetoketjua on vedetty kiinni säädyttömän lyhyen matkaa. Hänen istuutuessaan vaate valahtaa vasemmalta alas ja paljastaa olkapään. Pehmeät kummut kankaan alla tuovat esiin hyvinmuodostuneet rinnat. Meikittömänä ja hiukset unesta sotkuisinakin tyttö hehkuu kauneutta. Hän kurkottaa pöydän yli puoliksi kohottautuen ja ottaa sormin juustoa, ottaa riistaleikettäkin, syö ne paljaaltaan ja vanhemmat yrittävät olla näkemättä.

*

Kauempaakaan katsovat eivät voi estää huomionsa kiinnittymistä tyttöön. Tyttö on riehakas ja raju, ja hänellä on liian pitkä nimi kenenkään muistaa mutta silti kaikki muistavat sen. Jokainen tietää että tyttö on hienosta perheestä, mutta kuitenkin erilainen kuin enkelimäiset yläluokan ystävänsä, ja juuri siksi sokaisevan valovoimainen. Tyttö ei pelkää eikä häpeä. Hän on. Hän on olemassa niin voimakkaasti että häntä on joko rakastettava tai vihattava. Useimmat valitsevat ensimmäisen, jotkut molemmat, koska haluavat hänet sittenkin.

Koulun piha on kastijärjestelmän täydellinen näyttämö ja tyttö vihaa että välittää siitä. Hän nauraa taas ja pelkää kuollakseen. Hänen kastanjasilmänsä säihkyvät kun hän puhuu bileistä eikä kukaan huomaa että ne katsovat hetken toisaalle.

(jatkoa seuraa - ehkä)