Lontoossa on kaikki - Novelli 12

Lontoossa on kaikki. Olen halunnut kirjoittaa nämä sanat pitkään. Lontoossa on elämä niille joilla on rahaa ja kuolema niille joilla ei ole. Ja kaikki siltä väliltä. Jokainen uskoo löytävänsä jotakin. Minäkin löysin, hetkeksi. Löysin sen katupojan elämän jota olin janonnut, joka yö eri miesten käytettävissä, päivät nukkuen saastaisen asunnon lattialla, poikia vieri vieressä, kaikki yhtä epätoivoisia. Alkoholi turrutti minut niin etten välittänyt. Ja eräänä yönä minun kävi niin kuin kaikkien lopulta käy, minäkin syljin verta katukäytävällä, huumattuna, hakattuna, raiskattuna, rikottuna, kykenemättömänä pääsemään omille jaloilleni. Ja minä makasin kaksi, vai kolmeko se oli? oliko se neljä? vuorokautta alikulkutunnelissa pahvinpalan päällä ja halusin taas tuntea partakoneenterän ranteellani, tuntea lääkkeiden turruttavan vaikutuksen ja kuulla sydämenlyöntieni hidastuvan, halusin seistä sillalla ja katsoa tyhjyyteen, kiertää silmukan kaulaani ja potkaista tuolin nurin, halusin kuolla, mutta jotenkin vain makasin siinä pahvinpalallani enkä liikkunut. Olin liian väsynyt kuolemaan sinä päivänä. Sen täytyi odottaa. Ja kun sitten lopulta seisoin pimeässä sateessa palellen ja tuijotin lähestyviä auton valoja, minä suljin silmäni enkä nähnyt elämäni filmiä, minä näin ne loputtomat kerrat kun olin ollut lähellä kuolemaa ja minä ajattelin, viimeisen kerran, ja huusin, sellaista viiltävää huutoa jota kuulee vain elokuvissa. Ja se typerä auto väisti, ja minä paiskoin hiekkaa ja kiviä sen perään ja huusin solkenaan sanoja joista ei saanut selvää. Ja sitten minä laskin kolikkoni ja kävelin metrolle ja hyppäsin pisimmälle linjalle ja itkin vaunun takanurkassa niin että lopulta jo uikutin ja joku kutsui jonkun joka talutti minut ulos ja kutsui ambulanssin. Päivystyksestä en muista paljoakaan, paitsi että siellä soi taukoamatta sama musiikki, enkä liioin psykiatrisen ensi viikoista, mutta kai minä tulin parempaan kuntoon. Ja vähitellen minä kerroin niille sen kaiken tapahtuneen, miten kaikki oli mennyt ja päätynyt siihen pisteeseen. Ja minä pääsin pois ja tein niin kuin siinä kappaleessa joka on soinut niin sitkeästi päässäni; rent a flat above a shop, cut your hair and get a job, ja niin minusta tuli tavallinen, ja nyt voin istua tässä ikkunani ääressä ja kirjoittaa että Lontoossa on kaikki, niin kuin minä ajattelin tänne tullessani, eikä minun tarvitse koskaan lähteä tästä kaupungista.

Viuh - Novelli 11

Minä olen 8-vuotias eivätkä isot pojat itke, joten työnnän korvatulpat korviini ja painan kämmenet niiden päälle niin että kuulen enää oman vereni kohinan, en vanhempieni huutoa ja tavaroiden särkymistä alakerrasta. Huoneeni on pilkkopimeä, aivan kuin pimeyskin voisi tukahduttaa ääntä. Ainakin viedä ajatuksen siitä kauemmas.

Lopulta olen mitä ilmeisimmin nukahtanut, sillä herään siihen että kesäaamun aurinko paistaa. Kello on puoli kuusi. Nousen hiljaa sängystä ja pukeudun, hiivin alas portaita enkä katso hävityksen kauhistusta joka peittää keittiötä ja olohuonetta. Livahdan ulos ovesta ja juoksen pihan yli pikkuruiseen talliimme.

Lumivalkoinen shetlanninponi hörisee ja kiirehdin pörröttämään sen harjaa. ”Huomenta Bolero”, sanon, ja ruuna nyökyttää innokkaasti päätään. ”Okei, malta nyt, saat ruokaa…”

Pienessä rehuvarastossa sekoitan ämpäriin ponini aamuruuan ja käyn kaatamassa sen sen kuppiin, haen heinät perästä. En halua mennä sisään, joten istun pesemässä multaporkkanoita kunnes Bolero on saanut syötyä ja vien sen tarhaan. Siivoan karsinan, ja siistin tallin muutenkin, annan ponin sulatella ruokaansa. Lopulta haen sen harjattavaksi, puunaan kimokarvan niin puhtaaksi kuin sen saa. Ruuna on innoissaan kun satuloin sitä, se tietää pääsevänsä liikkeelle.

Ratsastan polkua pitkin niitylle jolle olen rakentanut pienen esteradan. Lämmittelemme Boleron kanssa, se vilkuilee malttamattomana esteitä. Teemme laukkaympyrää ja lähestymme sitten matalaa ristikkoa – Bolero loikkaa sen yli ja sen harja sanoo vauhdissa VIUH. Hyppäämme heinäpaalimuurin – VIUH. Trippeli – VIUH. Kaksoissarja – VIUH ja VIUH. Portti – VIUH. Unohdan kaiken muun, eilisilta katoaa, kotona vallitseva hävitys lakkaa olemasta. Okseri – VIUH.

Vuosia myöhemmin, kun olen jo kaikkea muuta kuin shettiskokoa ja Bolero on poissa, eivät korvatulpatkaan voi vaimentaa isän karjuntaa. Kuulen miten hän lataa aseen, miten äiti kirkuu. Kuulen laukauksen ja ajattelen: VIUH. Toinen laukaus; rämähdys, sitten hiljaisuus. Minun mieleni toistaa tauotta: VIUH. VIUH. VIUH. VIUH. VIUH.

Nimeä vailla - jokin novellinalku

Tytön hiuksissa on punaiset latvat ja hän itkee. Musta maskara ei valu, tyttö pitää siitä huolen. Kukaan ei tule huomaamaan että hänen suuret pähkinänruskeat silmänsä ovat tulvineet kyyneleitä. Hän nojaa lokerikkoon pimeässä huoneessa ja hän on koulun kuningatar. Kuudentoista ja kaikkien ihailema.

Nyt hän tärisee tukahdutetuista nyyhkäyksistä ja pusertaa pitkiä punaisia kynsiään ranteiden ihoon niin että sattuu. Hänen soljin koristeltu merkkilaukkunsa on pudonnut lattialle kolmensadan punnan korkokenkien kolhiintumattomien kärkien väliin. Matematiikan tunti kuluu madellen toisaalla, tyttö kumartuu nostamaan laukun ja poimii vapiseviin sormiinsa savukerasian. Hän kävelee ikkunaan, työntää sen raolleen ja polttaa hitaasti syvin hengenvedoin. Hänen huultensa puna on täsmälleen samaa sävyä kuin hiusten ja kynsien.

Neljännestuntia myöhemmin hänen helkkyvä naurunsa raikaa käytävässä. Hän heittää päätään taakse ja kuparinvaalea kiharaputous hulmahtaa, ja latvojen tulenpunainen silkki pyyhkäisee onnekkaasti lähellä seisseen pojan olkavartta. Jokainen silminnäkijä toivoisi kiihkeästi voivansa vaihtaa osia pojan kanssa. Tyttö on täydellinen ja saatavilla ja täysin saavuttamaton.

*

Varhainen aurinko kultaa tahrattoman ja ylellisen ruokasalin ja sen mahonkipöydän ääressä aamuteetään nauttivan virheettömän yläluokkaisen pariskunnan. Sanomalehti rapisee, salkku on suorassa tuolin vieressä. Miehen puku on mittatilaustyötä, mies on rikas, tyylikäs ja tehokas. Hän katsoo rannekelloa. Hän nousee ja antaa naiselle rutiinia muistuttavan muodollisen poskisuudelman. Nainen toivottaa hyvää työpäivää ja koskettaa poskeaan höyhenenkeveällä kädellä tarkistaakseen meikkinsä joka on huoliteltu ja huomaamaton kello seitsemän aamulla. Miehen ottaessa salkkua käteensä kuvaelma rikkoutuu sopimattoman kovaääniseen haukotukseen.

Upottavan maton vaimentamat askeleet tuovat portaikkoa alas näkyviin paljaat jalat ja pian sääret sekä reidet aina vesirajaan asti, missä sileää ruskettunutta ihoa hivelevät reunastaan revityn farkkuminin haalistuneet langat. Tyttö valuu alakertaan uneliaan sulokkaasti ja vetää itselleen tuolin. Hänen yllään on vaaleanvihreä huppari jonka vetoketjua on vedetty kiinni säädyttömän lyhyen matkaa. Hänen istuutuessaan vaate valahtaa vasemmalta alas ja paljastaa olkapään. Pehmeät kummut kankaan alla tuovat esiin hyvinmuodostuneet rinnat. Meikittömänä ja hiukset unesta sotkuisinakin tyttö hehkuu kauneutta. Hän kurkottaa pöydän yli puoliksi kohottautuen ja ottaa sormin juustoa, ottaa riistaleikettäkin, syö ne paljaaltaan ja vanhemmat yrittävät olla näkemättä.

*

Kauempaakaan katsovat eivät voi estää huomionsa kiinnittymistä tyttöön. Tyttö on riehakas ja raju, ja hänellä on liian pitkä nimi kenenkään muistaa mutta silti kaikki muistavat sen. Jokainen tietää että tyttö on hienosta perheestä, mutta kuitenkin erilainen kuin enkelimäiset yläluokan ystävänsä, ja juuri siksi sokaisevan valovoimainen. Tyttö ei pelkää eikä häpeä. Hän on. Hän on olemassa niin voimakkaasti että häntä on joko rakastettava tai vihattava. Useimmat valitsevat ensimmäisen, jotkut molemmat, koska haluavat hänet sittenkin.

Koulun piha on kastijärjestelmän täydellinen näyttämö ja tyttö vihaa että välittää siitä. Hän nauraa taas ja pelkää kuollakseen. Hänen kastanjasilmänsä säihkyvät kun hän puhuu bileistä eikä kukaan huomaa että ne katsovat hetken toisaalle.

(jatkoa seuraa - ehkä)

Toinen pitkä novelli, käännös: Poika ja lelukoira: osa 1

Poika oli miltei aina siellä. Harvassa olivat ne päivät, jolloin Armand Brandywine ei nähnyt häntä istumassa pitkässä kaksi metroasemaa yhdistävässä tunnelissa ollessaan matkalla töihin. Poika istui aina samassa paikassa, pari metriä siitä seinän kohdasta, johon joku oli erittäin omaperäisesti raapustanut sanat ’Richie kävi täällä’. Tämä istui siinä kuin patsas, liikkumatta, katse sisäänpäin kääntyneenä. Mikään ei saanut tätä reagoimaan. Joskus Armand mietti, olisiko poika edes huomannut, jos tämän kimppuun olisi hyökätty.

Armand oli tottunut näkemään miten ihmisten kasvoille ilmestyi tietynlainen surullinen, säälivä ilme, kun nämä kävelivät pojan ohi. Se teki hänet vihaiseksi – vielä enemmän siksi että ilme hänen omilla kasvoillaan oli todennäköisesti aivan samanlainen. Hän vihasi sitä miten ihmiset toisinaan viskasivat pojalle kolikon tai pari. Mitä hyötyä rahasta tälle olisi? Tämä tarvitsi jonkun, joka välittäisi, eikä vain säälisi tätä turvallisen etäisyyden päästä.

Muttei hän itse ollut yhtään muita parempi, Armand muistutti itseään. Eihän hänkään milloinkaan pysähtynyt puhumaan pojalle. Joskus hän halusi tehdä niin, mutta mielikuva siitä että peili pojan silmissä ei väistyisikään eikä lihaksenkaan värähdys osoittaisi että tämä näki tai kuuli hänet, kauhistutti häntä. Niinpä hän vain kulki ohi kuten kaikki muutkin, päivästä toiseen, mutta joka kerran selittämätön kipu hänen sisällään kasvoi, niin että lopulta hän ei voinut edes katsoa poikaa kokematta tunnetta että hänen sydämensä pakahtuu. Hän ei kyennyt selittämään sitä. Mitä tuossa oudossa tuntemattomassa pojassa oli sellaista, joka kosketti häntä niin syvästi?

”Tiedätkö, Jim”, hän sanoi työkaverilleen toimistolla eräänä päivänä, ajatuksiinsa vaipuneena, ”tiedän tämän yhden pojan, arviolta parikymppisen, joka asuu kadulla. Näen hänet aina samassa metrotunnelissa, ja hän vaikuttaa siltä kuin… kuin mikään ei koskettaisi häntä. Hän ei tunnu edes huomaavan mitä hänen ympärillään tapahtuu…”

”Ai, tarkoitat sitä poikaa jolla on lelukoira?” Jim keskeytti Armandin hämmästykseksi. ”Eivätköhän kaikki tiedä hänet. Ihmiset sanovat, että hänelle tapahtui jotain, että hän menetti elämässään kaiken ja hänen järkensä meni sen mukana. Hän on kai katatoninen, siksi hän ei liiku.”

Armand tuijotti Jimiä. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan että poika oli jonkinlainen urbaanilegenda. Mutta nyt, kun hän ajatteli, hän muisti että pojalla oli aina ollut sylissään pehmolelukoira – miten hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin? Kaipa hän oli vain ollut niin hämmästynyt pojan katatonisesta tilasta, niin kuin Jim kutsui sitä. Hänen mieleensä tuli jotakin ja hän katsahti ylös papereistaan. ”Mutta jos hän on katatoninen”, hän lausui hitaasti, ”minne hän menee kun ei ole tunnelissa, ja milloin hän tekee sen? Tai milloin hän vaihtaa asentoa? Olen nähnyt hänet varmaan… siinä on täytynyt kulua kuusi kuukautta, enkä ole nähnyt hänen liikahtavankaan.”

Jim kohautti harteitaan. ”Kuka tietää? Ja miksi yleensäkään olet niin kiinnostunut hänestä? Hän on vain joku hullu. Kaikissa suurkaupungeissa on tuollaisia ihmisiä, enemmän kuin pystyy laskemaan, ja eikö Lontoo ole hieman surullisenkuuluisa siitä?”

”No niinpä kai…” Armand kääntyi pois. Hän ei tiennyt miten vastata Jimin kysymykseen, ja kaikkein vähiten hän tahtoi tämän pitävän häntä outona. Hän oli tehnyt niin kovasti töitä päästäkseen eroon siitä leimasta. Läpi koko nuoruutensa häntä oli pidetty friikkinä, koko koulun naurun kohteena, ja nyt 32-vuotiaana hän oli vihdoin ja viimein kuten kaikki muutkin, hänellä oli tutkinto ja hyvä työ, ja menneisyyden aaveet olivat alkaneet painua unohduksiin. Mutta täysin hän ei ollut toipunut, eikä uskonut koskaan siihen pystyvänsäkään. Se pelokas, yksinäinen poika kummitteli yhä taustalla, valmiina tarttumaan häneen jos asiat menisivät väärin. Mutta hän oli vahva nyt, hän muistutti itselleen. Tosin kukaan hänen nykyelämässään ei tiennyt kuinka haurasta tuo vahvuus oli, ja niin kauan kuin se pysyi salassa, kukaan ei voisi käyttää sitä häntä vastaan.

Mutta paljonko enemmän halveksuntaa ja satuttavia sanoja olisi tarvittu, jotta hänestä olisi tullut sellainen kuin tuo metrotunnelin poika? Joskus tuntui että se oli ollut pelottavan lähellä. Eikö hänkin ollut toivonut, useammin kuin tahtoi itselleen myöntää, että voisi vain sulkea maailman ulkopuolelle,? Laskeutua makuulle eikä koskaan enää liikkua? Maata vain siinä kunnes ei millään olisi enää väliä?

Kotimatkalla hän pysähtyi tunnelin portaikon yläpäässä, sulki silmänsä hetkeksi ja toivoi, että poika olisi paikallaan tällä kertaa. Hän halusi katsoa tätä lähemmin – hän ei tiennyt miksi, mutta äkkiä se tuntui äärimmäisen tärkeältä.

Hän hidasti kävelyvauhtiaan joka askeleella, ja kulmasta kääntyessään odotti hetken ennen kuin katsoi. Poika oli siellä. Kyllä, tämä oli siellä täsmälleen kuten aamullakin, istuen jalat ristissä, pää nojaten seinään hieman kallellaan vasemmalle, ja lelukoira painettuna rintaansa vasten. Armand käveli lähemmäs kuten kuka tahansa, ja lähellä poikaa pysähtyi laskemaan salkkunsa lattialle ja alkoi käydä sen sisältöä läpi ikään kuin tarkistaakseen että hänellä oli jotakin ehdottoman tärkeää mukanaan.

Alkuun Armand vain vilkaisi poikaa silmäkulmastaan, mutta kun tämä ei ilmiselvästi edes huomannut häntä, hän alkoi katsella tätä tarkemmin. Poika oli selkeästi ollut joskus hyvin kaunis; tällä oli sydämenmuotoiset kasvot ja korkeat poskipäät, ja hyvin, hyvin tummanvihreät silmät jotka olisivat voineet ilmaista niin paljon, elleivät ne olisi kääntyneet sokeiksi. Pojan iho oli virheetön ja tavallista tummempi, tosin aavemaisella tavalla kuin sen vahva, terve rusketus olisi hiipunut vuosia sitten. Tämän vaatteet olisivat sopineet täydellisesti joidenkin vuosien takaiseen nuorisomuotiin, ja vaikka ne olivat hämmästyttävän puhtaat katupojalle, ne näyttivät kuluneilta ja haalistuneilta, ja kertoivat kadonneesta loistosta. Armandin tarkat silmät panivat merkille läiskikkäät leveälahkeiset housut, pehmeän vaaleanpunaisen T-paidan jossa luki jotakin tyyliin ‘20^th Century Rock n’ Roll’, ja sen päälle vedetyn kapisen näköisen leopardikuvioisen turkistakin. Pojan ruskeat, kolhiintuneet kengät olivat korolliset, ja tämän muovirihkamakoruista oli miltei lähtenyt väri. Tämän hiukset olivat selvästi joskus olleet huomattavan hohdokkaat; ne olivat pitkät ja hieman kihartuvat, ja niihin värjätyt tummat ja vaaleat raidat yltivät enää puoleenväliin ja paljastivat aidon ruskean värin. Tiukkojen vaatteidensa alla poika oli niin laiha että tähän katsominen sattui, ja Armand mietti saiko tälle heitetyillä kolikoilla ostettua yhtään ruokaa. Ja hetken hän toivoi ettei olisi ylenkatsonut tuota pinnallista apua niin paljon, vaan tarjonnut sitä itsekin.

Hän otti lompakostaan kymmenen punnan setelin, sulki salkkunsa ja suoristautui, lähestyi poikaa ja laski setelin lattialle tämän viereen, muodostaen huulillaan äänettömän sanan ’tässä’. Pojan silmät eivät liikahtaneet, tämän käsi ei ojentunut kohti seteliä – mutta niin läheltä Armand saattoi nähdä kuinka tämän käsivarret tiukentuivat lelukoiran ympärillä lähes huomaamattomasti. Aivan kuin tämä olisi valmistautunut suojelemaan sitä jottei Armand veisi sitä tältä.

Ehkä koira oli tärkeämpi kuin hän oli ajatellut, Armand mietti noustessaan, ja katsoi sitä lähemmin. Se oli iso pehmoeläin, mustanruskea dobermanni jolla oli typistetyt korvat ja häntä. Poika piteli sitä niin tiukasti että tämän asento näytti jäykältä, ja hetken Armand harkitsi yrittävänsä ottaa lelun tältä. Ehkä siten tästä saisi irti jonkin reaktion. Mutta se tuntui aivan liian julmalta, joten hän vain astui askeleen taakse ja osoitti seteliä. ”Se on sinun”, hän sanoi hiljaa, ennen kuin kääntyi pois. Ennen käytävän seuraavaa kulmausta hän katsoi olkansa yli. Poika ei vieläkään ollut liikahtanut, ja seteli lojui tämän vieressä valmiina lennähtämään pois milloin tahansa tunnelissa puhaltavan tuulenvirin mukana.

Armand palasi kotiin kuten tavallisestikin, katsoi ympärilleen, missä kaikki hänen hienot huonekalunsa ja kalliit viihde-elektroniikkalaitteensa seisoivat – mutta asunto ei ollut milloinkaan tuntunut niin tyhjältä kuin sinä iltana. Ja kun hän makasi ylellisessä parisängyssään, toinen puoli siitä koskemattomana kuten aina, hän ei saanut mielikuvaa pojasta ajatuksistaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt ketään niin passiivista ja yhtä aikaa niin intensiivistä, ei ketään niin pois kuihtunutta ja silti niin surullisen kaunista.

Ja sillä välin kun Armand Brandywine liukui hikisentuskaisiin painajaisiin kouluvuosistaan, poika lelukoirineen nousi ylös istumapaikaltaan ja kulki läpi tyhjän metrotunnelin, piiloutuen pimeän kulman taakse minne kukaan ei koskaan harhautunut, ja odotti kunnes järjestysmiehet lukitsivat aseman. Ja kenenkään näkemättä hän hiipi pimeässä miestenhuoneeseen, laski lelukoiran allastasolle, ja riisuutui hitaasti. Kalpea valo toi näkyviin hänen laihan, alastoman vartalonsa kun hän kumartui poimimaan nahkaisesta laukusta pienen patteriradion ja käänsi sen päälle. Ja kuin vanha, nuoruudessaan kauneuskilpailun voittanut nainen, joka sovittaa harmaille hiuksilleen tiaraa pukeutumishuoneensa himmenneen peilin edessä, hän pukeutui kimalteleviin rocktähtimäisiin vaatteisiinsa, harjasi hiuksensa ja sitoi ne silkkinauhoilla, rajasi huolellisesti silmänsä ja lisäsi huulikiiltoa, ja tanssi yksinäisen tanssin radiossa soivan kappaleen tahtiin vain lelukoiran ja oman peilikuvansa katsellessa.

Nimetön käännös - ensimmäinen pidempi novelli

SADIE HARTLEYN PÄIVÄKIRJA. PIDÄ NÄPPISI IRTI

9.9.2001

Rakas päiväkirja,

                      Maailma on harmaa tänään, väritön, mustakin puuttuu, aivan kuin sankkaan sumuun kastettu polaroid-kuva. Minut on repäisty julmasti kodistani, kaupungistani. Kaikki ystäväni; Shelley, Mariella, Lizzy ja kaikki muut ovat nyt menneisyyden puolella elämässäni. Istun perheautomme takapenkillä ajaessamme näiden nummimaisemien läpi, päämääränä kivinen vuorenrinne jota en tahtoisi koskaan nähdä.

                      Katselen kapunkiin matkalla olevaa junaa, joka vie meidät ei-minnekään uudelleen ja uudelleen – pelastaja jota olimme odottaneet – mutteivat he näe sitä niin. Vanhemmilleni tämä on matka unelmamaahan, meidän omaan pikku taivasosuuteemme maan päällä. Pieni pala iloa harmaassa kotielämässämme. Mutta minulle bensa-asema on kuin keidas tässä autiomaassa. En ikimaailmassa tule tottumaan tähän.

                      Autot näyttävät aivan kuin kauniilta sileäturkkisilta eläimiltä kulkiessaan läpi maiseman kuin viidakon – kuin tiikerit erämaassa. Voi miten jo kaipaankaan sitä asvalttimaailmaa, jonka läpi raavin tieni maalatuin kynsin. Kuinka kauniilta se näyttääkään nyt – voin nähdä yläpuolella leijuvat pilvet jotka muodostavat kuvia kerrostaloista ja katulampuista… Katson taivasta ja kysyn itseltäni, miksi tämä vaiva.

                      Tästä syystä kirjoitan sivuillesi niin pitkän ajan jälkeen, jonka vietit pöydänlaatikossani – kauniina ajatuksena kirjoittamattomasta päiväkirjasta. Tarina jota ei ole tarkoitettu luettavaksi, turhaan kerrottu, mutta silti omalla oudolla tavallaan tärkeä. Tunne… yksinäinen ja paljas. Joka sana legendaa.

10.9.2001

                      Kallioisia kielekkeitä aivan kuten odotinkin. Menen niin lähelle reunaa että syvyydestä tulee houkutus ja melkein toivon että voisin pudota, pudota mereen. Lasitettu kuisti joka on rakennettu niin paljon jälkeenpäin että se näyttää naurettavalta yhdistettynä vanhaan karkearakenteiseen kivitaloon. Korkoni kopisevat kun kävelen sisään ovesta. Kaikki on paikoillaan, valmiina meidän muuttaa sisään. Voi, miten vihaankaan tätä idyllistä pientä perheleikkiä! Uuden talomme toisessa päädyssä on jopa kirjastohuone.

                      Mutta kun kiipeän kierreportaat ylös huoneeseen josta on tarkoitus tulla minun… ovi päästää vaimean ulvahduksen kääntäessäni saranoita, ja otan pari askelta peremmälle – yhtäkkiä minuun iskee tunne että tällä on jokin tarkoitus – jotakin, johon en vielä yllä.

                      Huoneeseen kuuluu jopa iso parveke. Peilipöytä, pikkuinen sohva, mukavannäköinen sänky ja tarpeeksi kaappitilaa vaatevarastolleni… muttei se ole se mitä tunnen. Huoneessa on tietynlainen tunnelma, joka on läsnä siellä ja vain siellä. Se katoaa kun kävelen ovesta suureen aulaan.

                      Lähellä on toinen huone – tuleva makuuhuone vanhemmilleni ja vuoden ikäiselle pikkuveljelleni Dennisille. Olen siis häntä kolmetoista vuotta vanhempi. Pian kukkaan puhkeamassa, kuten isä mielellään sanoo. Minä en pidä siitä. En ole mikään kukannuppu, en niin hauras ja helposti särjettävä.

                      Aulasta lähtee kaksi portaikkoa, toinen se jota pitkin tulin, joten kiipeän ylöspäin johtavalle. Se päättyy tasanteeseen, jolta eteenpäin johtaa tammiovi joka on miltei liian raskas minun liikuttaa. Pääsen kuitenkin sisään ja pimeys laskeutuu. Kuulen lukon kielen naksahtavan – suoniini virtaa aavistus paniikkia. Sitten kurotan valokatkaisijaan. Yksinäinen hehkulamppu riippuu katosta. En näe mitään erityistä, vain seiniä – vaan ei sittenkään. Vastapäisessä seinässä on liukuovi, eikä se seinä kohtaa muita, vaan sijaitsee vain järjettömästi siinä huoneen keskellä. Vasta kun astun lähemmäs, tajuan että huoneen keskiosaan on sijoitettu suuri vaatekaappi, jonka voi kiertää ja avata kultakin sivulta. En rohkene koskea liukuoviin. Tiedän olevani tulevan huoneeni yläpuolella ja se saa minussa aikaan kummallisen tunteen.

                      Missään ei ole ikkunoita, mutta näen ohuen valoviirun tulevan vasemmalla puolellani olevan oven alta. Toisin kuin portaikon ovi, tämä on kapea ja niin matala että joudun kumartumaan kulkeakseni sen läpi. Vinoneliön muotoiset ikkunat päästävät sisään vain vähän valoa. Näen vain loputtoman määrän vanhoja kalusteita, rojua ja suuria puisia arkkuja. Yksi ikkunoista on rikki ja tuuli viheltää sen läpi. Tunnen oloni niin epämukavaksi että palaan suurelle tammiovelle. Pystyn hädin tuskin vetämään sen auki.

                      Kun kiipeän portaat alas ja katson aulaan, minuun iskee taas kummallinen tunne. Niin kuin jokin olisi väärin, poissa paikaltaan.

                      Mutta hirvittävin asia tässä talossa ovat täytetyt eläimet. Olen nähnyt lasisilmäisiä lintuja joka puolella hyllyillä, oravia ja jopa pikku kaniinin. Kuka ihme tahtoo nähdä kuolleita eläimiä minne ikinä katsookin? Mutta vanhemmillani ei ole aikomustakaan siirtää niitä paikoiltaan. Yläkerran aulassa naarassusi, jolla on musta raita selässään, tuijottaa minua jähmettynein silmin. Vapauta minut, se sanoo. Yritän katsoa toiseen suuntaan.

12.9.2001

                      Kolmas aamu tässä helvetissä. Tai oikeastaan on miltei yö vielä… Makaan sängyssäni ja kirjoitan näitä tyhjiä rivejä. Olen löytänyt haalistuneita viivoja seinältä sänkyni yläpuolelta. Annoin sormieni liukua niiden yli, tuntea kaiverruksen. Ne näyttävät kuin sydänmonitorin viivalta. Ja joka kulmassa on syvemmälle painettu piste jonka tunnen niin selvästi. Makaan vain tässä ja mietin mikä – tai kuka – on tehnyt ne.

                      Ulkona aurinkoiset päivät ovat seuranneet toisiaan. Mutta joskus kesäinen viini vain maistuu vereltä. Minulla ei ole halua kävellä pihalla, joka näyttää loputtomalta. Joten lukitsen itseni sisään ja puhun soikealle peilille synneistäni. Tunnen oloni sairaalloiseksi. Ehkä se johtuu tästä huoneesta.

                      Kaupungissa aurinko oli aina parantava voima. Säteet jotka puikahtivat tummimpienkin pilvien lävitse – ja yksikin niistä saattoi korjata minut. Mutta ei enää täällä. Parvekkeenovestani kuulen tuhannen linnun laulavan miljoonaa melodiaa. Kuin jokaisen ikinä rakennetun soittimen ääntä, joka virtaa loputtomana lauluna.

                      Tämä palauttaa mieleeni sävelenomaisen äänen, jota rihkamakoruni pitivät toisiaan vasten kävellessäni kullalla silattuja katuja. Nuo kauniit koristeet, jotka ovat yhtä turhamaisia kuin koko persoonallisuuteni. Täällä jopa turhamaisuus on turhaa.

13.9.2001

                      Naarassusi vainoaa minua. Kuinka se katsookaan minuun niin kuin tietäisin… jotakin, mitä se on tiennyt jo niin kovin pitkään. Jotakin, joka odottaa minua erämaassa, mihin olen matkalla. Sen tassut jättivät pehmeitä jälkiä puhtaaseen uuteen lumeen. Halusin noiden jälkien kulkevan pitkin vartaloani sääristäni käsivarsiini muuttuen koko ajan pienemmiksi saavuttaen sormenpääni kun se katoaa näkyvistä. Olen nähnyt suden tassunjäljin tatuoidun tytön – hän oli niin kaunis kuin tässä maailmassa voi olla… kuin jokin taivaallinen olisi koskettanut häntä. Tai ehkä se johtui vain siitä syvästä varjosta joka hänen ylleen lankesi. Miten vain, mutta minä en milloinkaan unohda. Hänellä oli silmissään ekstaasikatse –  aina kimalteleva, täynnä energiaa. Aina valmiina kaikkeen. Tuli minun silmissäni taas oli kuollut kauan sitten, jos sitä koskaan sytytettiinkään.

16.9.2001

Rakas päiväkirja,

                      Ehkä kaikki sittenkin muuttuu vielä paremmaksi. Tapasin erään pojan tänään; hän asuu ja työskentelee läheisellä farmilla. Robert on hänen nimensä, mutta hän haluaa minun kutsuvan häntä Robbieksi. Hän pitää valkoista lippistä väärinpäin päässään ja hymyilee jatkuvasti. Hän on minua kaksi vuotta vanhempi.

                      Kävelimme niityillä ja hän näytti minulle farmin lampaat. Hän puhuu niin kauniisti. Lampaat ovat paholaisia enkeleiden vaatteissa, hän sanoi. Kuka tahansa saattaa olla. Hän kielsi minua luottamasta edes itseensä.

                      Farmilla työskentelee myös muita nuoria. Tuntemattomia kaikki, mutta jokainen mahdollisesti uusi ystävä. Minun täytyy pitää silmäni auki.

20.9.2001

                      Tänään on sateista, joten vanhempani pysyttelevät sisällä. Vihaan heidän seuraansa – sade on minulle mieluisampaa. Pienet tähdet putoilevat taivaalta, jokaiseen niistä kiinnitettynä pieni toivomus. Ehkä jokin niistä voisi kantaa minut pois täältä.

                      En ole nähnyt Robertia sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ehkä hän ei lainkaan pitänyt minusta. En tahdo kutsua häntä Robbieksi ennen kuin tiedän meidän olevan ystäviä.

                      Kävelin koko matkan kylään, jos tätä nyt edes kyläksi voi kutsua, ja nyt peilailen itseäni kahvilan ikkunasta. Ruskeat, kiharat hiukset valuvat tavoittamaan lanteitani. On surullista nähdä nätin tytön istuvan aivan yksin nurkkapöydässä. Surusilmin, kun hänen pitäisi hymyillä nuoruutensa kukoistuksessa.

21.9.2001

                      Seuraavan aamun psyykkinen krapula pyyhkii ylitseni kuin kuiva hiekkamyrsky, juuri ja juuri koskettaen pintaa. Sinä lutka, kuiskaan tytölle eilisillan meikein kaunistetussa peilissä. Suutelin erästä poikaa eilen, enkä edes tiedä hänen nimeään. Painauduimme toisiamme vasten musiikin tahdissa, kielet kietoutuen toisiinsa tanssin sävelin, ja minä rakastin joka hetkeä. Toivon musiikin soivan ikuisesti! kuiskasin hänelle.

23.9.2001

Rakas päiväkirja,

                      Tiedän nyt mikä aulassa on vikana. Se on liian pieni. Kävin ullakolla ja sen ikkunalliselta puolelta kaiken rojun takaa löysin käytävän ja hyvin jyrkät portaat. Ne loppuvat ovelle joka on lukittu. En saa sitä auki. Sen takana täytyy olla ainakin jonkin verran tilaa, koska aulasta puuttuu arviolta 12 neliömetriä. Mitä sellaisella tilalla tekee? Mitä sen oven takana on, ja miksi kukaan ei tiedä siitä? En halua kysyä vanhemmiltani. Saisin siitä salaisen paikan itselleni, jos vain saisin lukon tiirikoitua.

                      Robert kävi täällä tänään. Olin jotenkin häpeissäni hänen seurassaan, kun ajattelin iltaa kylässä. Aivan kuin se kuuluisi hänelle mitenkään! Mutten pääse eroon siitä tunteesta.

25.9.2001

                      Istuin koko illan Robbien kanssa – nyt voin käyttää hänestä lempinimeä – heidän ladossaan kuuntelemassa sateen ropinaa katolle. Kukaan ei edes huomannut etten ollut kotona! Olen elänyt elämäni helvetissä, hän sanoi. Ja minä vain halusin huutaa, vie minut sinne, ole kiltti…

                      Annoimme mielikuvituksemme lentää aina tähtiin asti. Tanssimme kuin rakastavaiset tornitalon katolla. Pyhiä kitaroita ympärillämme – ei milloinkaan kosketettaviksi, tahrattavaksi. Ei koskaan musiikin sointia. Ja minä itkin.

26.9.2001

                      Hän kiipeää sisään unelmieni absurdin ikkunan läpi, tuo minulle kirjoja toisista maailmoista… Kirjoja täynnä uskomattomia maisemia ja todellisia tuoksuja. Helvetti, hän sanoi. Mutta se on vain sama taivas heijastettuna nurinpäin.

28.9.2001

                      Robbie on poissa. Hän on lähtenyt lomalle, kaupunkeihin, joita niin kovasti kaipaan. Tunsin tyhjyyden kuin valtameren rantaan iskevänä aaltona. Surrealistinen hetki.

                      Tutkin ullakkoa. Avasin arkut ja käänsin kaapit ympäri. Löysin valtavan määrän vanhoja vaatteita, vihreän samettisen naisten ratsastusasun, jota kokeilin ylleni; pitsejä, silkkejä ja satiineja, jopa hääpuvun, joka on niin hauras että uskalsin tuskin koskea siihen. Mutten löytänyt etsimääni – avainta.

                      Mutta löysin kuitenkin maailman, aivan omani. Sellaisen joka on täynnä värejä ja eri mielikuvia jotka heijastavat aitouden pyhyyttä. Polvistun ja rukoilen yksinäisyydessä. Uskoa hiljaisuuteen. Mikä häpeä.

                      Rukoilen että voisin siirtää itseni maailmaan joka oli olemassa täällä niin kauan sitten, mysteerien ja kauneuden maailmaan. Vain päästäkseni pois sen paineen alta, jonka vanhempani laskevat päälleni. Eivätkö he näe, että näin he ajavat minut vielä kauemmas? He herättävät ahdistukseni vielä suurempaan vimmaan pakottamalla minut puhumaan siitä. Haluan vain kaiken olevan helppoa, haluan nauraa kaikelle. Emmekö voi edes teeskennellä että kaikki on hyvin? Ehkä silloin se voisi myös olla niin.

29.9.2001

Rakas päiväkirja,

                      Ehkä minun pitäisi kertoa sinulle jotakin itsestäni ja menneisyydestäni. Tämä elämä on pelkkää pettymystä. Minä odotan, ikuisesti minä odotan jotakin joka on vielä tulossa, tajuamatta että kaikki vähitellen muuttuu menneisyydeksi juostessani jatkuvasti jonkin uuden perässä. Hymyile, sanovat mainostaulut. Siltikin ihmiset kulkevat niin vakavina. Kaikki ovat matkalla jonnekin, kiirehtivät. Minä vain harhailen ilman päämäärää. Joskus vain toivon, että voisin olla kuollut. Maata rauhassa haudan hiljaisuudessa. Mutta elämän liekki palaa niin kirkkaasti minussa. Ja voisin elää vain musiikin vuoksi… Minkä tahansa musiikin. Se on koko elämä. Hiljaisuus on kuolemaa.

                      Kerran kauan sitten oli aika, jolloin olisin voinut saada erään, joka olisi täydentänyt minua, mutta kaikki se murskaantui. Vain sirpaleita jäljellä siitä mikä olisi voinut olla rakkautta. Ja syvää, nyt kun siitä puhutaan. Mutta samankaltaisten ihmisten välillä on syvä, salamanomainen viilto, kuilu. Ei koskaan yhdessä. Liikaa kilpailua.

                      Lapsuuteni on täynnä nöyryytettyä elämää eläneen pikkutytön muistoja. Kokemani vääryys on painettu ikuisiksi ajoiksi muistiini. Miten kukaan voi saada pikkulapsen uskomaan, ettei hän ole yhtä hyvä kuin toiset? Muistan miten pimeys hiljensi kaiken ja sai minut anomaan armoa. Lopulta valo ja ilma palasivat puristamaan kurkkuani kuin jättiläismäinen kuristajakäärme. Sitten aloin taas kirkua. Ja jouduin takaisin pimeään kammioon.

                      Tämä päivä on ollut muistelua. Tarvitsen unta.

1.10.2001

                      Voi miten kaipaankaan häntä, laulamassa laulua särkyneistä unelmista. Ensimmäinen kosketus, ensimmäinen suudelma, kuin kevättuuli lumisilla kallioilla. Hän on jättänyt pysyvän merkin ruumiiseeni ja sieluuni.

                      Hän oli kiiltokuva-arkista leikattu hahmo. Valo kosketti häntä eri tavalla kuin ketään toista.

                      Aina joskus tapaan taivaasta pudonneita enkeleitä. Kauneutta ja lahjakkuutta, jota ei maan päältä voisi milloinkaan löytyä.

                      Vietän enemmän ja enemmän aikaa ullakolla. Millaista heidän elämänsä on ollut? Timantteja ja glamouria? Sen takana rauniokaupunki. Poltettu palatsi? Uudelleen rakennettu ja täynnä valheita.

                      Keskeneräinen ajatus tekee oloni niin epämukavaksi kasvaessaan kasvamistaan sisälläni vallaten kaiken tilan mitä minussa on jäljellä.

                      Otin silkkihuivin ullakolta ja ripustin sen vaatekaappiini. Tarvitsen jotakin, jota voi koskettaa saadakseni takaisin tunteen joka minulla kerran oli. Jotakin pientä tuottamaan onnea. Tosin varastoitu niin turvalliseen paikkaan, että puolet sen merkityksestä katoaa.

                      Mutta mielikuvitus on ihmisen arvokkain omaisuus – se voi antaa mitä tahansa – aivan mitä tahansa.

2.10.2001

                      Tänään tulin ullakolle varhain aamulla, ja minulla on ylläni se hääpuku. Liikun äärimmäisen varovasti, etten vahingoittaisi sitä. Lumi on maan morsiuspuku, hän sanoi. Niin puhdas ja pilaamaton. Tahraton kuin neitsyt. Ei vielä kirottu.

                      Sydämeni lyö niin nopeasti, etten pysy sen perässä. En ole tuntenut tällaista puhdasta iloa ikuisuuksiin! Jos kuolisin nyt, kuolisin ainakin onnellisena. En tahdo tämän koskaan loppuvan. En tule koskaan ikinä tuntemaan tällaista täyttymystä uudelleen.

6.10.2001

                      Uskaltaudun vihdoin avaamaan ullakon ikkunattoman huoneen kaapin liukuovet. Ei mene kauaakaan kun huomaan siinä olevan jotakin outoa. Seison keskellä kauniiden leninkien paljoutta, ja käteni osuu yhteen seinistä. Kolahdus synnyttää onton äänen, joka välittömästi kiinnittää huomioni. Tunkeudun vaatteiden läpi seinustalle ja huomaan ällistyksekseni seinää koputellessani, että ontolta kuulostavassa kohdassa on liukupaneeli. Eikä siinä kaikki; paneeli on kuvioitu täsmälleen samankaltaisin pistein ja viivoin kuin huoneeni seinä.

                      Liu’utan paneelin sivuun, ja sen alta paljastuu pieni syvennys, jonka voin vain tuntea, en nähdä. Pelkään työntää käteni sinne, mutta kun lopulta rohkaisen mieleni, käteeni tarttuu ensimmäisenä raskas, ruosteinen avain. Voisin vaikka vannoa, että syvennyksessä on muutakin; pieni muistikirja, jonka vahakannet ovat halkeilleet. Työnnän sen taskuuni. Nyt ei ole aikaa tutkia sitä. Minun täytyy kokeilla avainta.

                      Askel askeleelta, alas kapeaa portaikkoa. Kohdistan taskulamppuni lukkoon. Avaimen kääntäminen saa aikaan vaimean kilahduksen. Työnnän oven auki ja edessä on käytävä. Yritän pitää taskulampun valokiilan lattiassa, jotten kompastu. Kun kohotan lampun ja valo leimahtaa takaseinällä, minä miltei kirkaisen. Näkymä saa minut perääntymään vapisten.

                      Takaseinällä on maalattu kuva, kuva pikkutytöstä, ehkä muutaman vuoden minua nuoremmasta, joka seisoo X-asennossa yllään kaunis pinkki yöpaita, joka kuitenkin on revitty edestä ja hänen alaston vartalonsa näkyy… Ja sijoitettuna neljään kulmaan, maalauksen ranteiden ja nilkkojen kohtiin, on kiinnitetty hyvin todelliset metalliset kahleet!

                      Tunnen itseni sairaaksi, ja peräännyn, kaadun, mutta kipuan nopeasti jaloilleni ja kohdistan valon yhä raollaan olevaan oveen. Juoksen portaat ylös, läpi ullakon ja kahden kerroksen, läpi pihan kunnes oksennan tien varteen.

                      Pystyn tuskin hengittämään. Tunnustelen pikku muistikirjaa taskussani. Uteliaisuus voittaa. Otan sen esiin ja alan lukea, tai aion aloittaa, kunnes huomaan kirjan olevan sivukaupalla täynnä lujasti kuulakärkikynällä painettuja pisteitä. En ymmärrä. Miksi kukaan piirtäisi muistikirjan täydeltä pisteitä?

                      Sitten jotakin tipahtaa sivujen välistä. Se on muovinen kortti täynnä kirjaimia ja pistekuvioita. Kuluu hetki ennen kuin ymmärrän sen olevan sokeainkirjoitusta. Niinpä pisteiden huoneeni seinällä täytyy olla sitä myös! Ajatus ei vain ikinä tullut mieleeni, koska pisteet oli yhdistetty viivoin.

                      Tunnen itseni pahoinvoivaksi mennessäni takaisin taloon, mutta pakotan itseni kiipeämään suden ohi huoneeseeni ja lukemaan tekstin seinällä. Siinä lukee ainoastaan ”päästäkää minut pois”. ”Päästäkää minut pois” yhä uudelleen ja uudelleen.

                      Minä olen niin väsynyt. Menen latoon jossa kerran vietin yön Robbien kanssa ja kirjoitan tämän yhden heiveröisen kynttilän valossa.

8.10.2001

                      Minun oli pakko lopulta palata taloon ja nukkua yö omassa huoneessani – epätoivoisen avunpyynnön alla. Olen lukenut sokean tytön päiväkirjaa sen verran kuin osaan aakkostaulun kanssa. En ikinä arvannut että sokeainkirjoitusta voisi tekstata käsin, huomaan ajattelevani keskellä kertomusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pahoinpitelyistä. Kauhistuttava, äänetön tarina.

                      Mutta se loppuu karkaamiseen. Hylättynä mutta ikuisesti koskemattomana – neitsyenä jälleen. Debytanttina hohdokkaissa juhlissa. Ja lopulta paluu kostamaan. Hellin ajatusta mielessäni.

9.10.2001

                      On myöhäinen yö. Vanhempani ovat poissa kotoa, ja näin juuri unta jossa minut oli puettu sokean tytön yöpaitaan ja kahlittu nilkoista ja ranteista salaisen kammion seinälle. Minua lähestyi mies jolla oli tummat varjot silmien alla, ja sitä näkyä seurasi sarja sanoinkuvaamattomia kauhukokemuksia, joista heräsin kylmässä hiessä kylpien omassa sängyssäni. Se oli niin todellista että minun oli herätettävä itseni kirjoittamaan, jottei uni enää jatkuisi.

10.10.2001   

Tänä aamuna menin ottamaan rubiininpunaisia tossujani kaapista. Ja se oli siellä! Tuo kaunis satiininen yöpaita täydellisenä kuin sitä ei olisi koskaan revitty. Se on hänen. Se on hänen!

                      Lakanoillani on verta. Minusta tuntuu kuin jokin olisi satuttanut minua sisälle. Mutta tunne muuttaa muotoaan jatkuvasti. Uneton uni oli peitellyt minut kokonaan. En tiedä mistään mikä ehkä tapahtui.

                      Meri ei ole sininen enää. Se on muuttunut ruskeaksi, saastuneeksi. Kaipaan puhtaita eteläisiä rantoja.

18.10. 2001

Rakas päiväkirja,

                      Minulla ei ole ollut voimia kirjoittaa pitkään aikaan. Tunnen itseni sairaaksi, kun katson sitä joka on minä. Olen kylmä, mutten vielä tarpeeksi kylmä paetakseni. Maailma on musta, jäätynyt.

                      Olen lukenut Elisen – se oli hänen nimensä – päiväkirjaa uudelleen ja uudelleen. Kukaan ei huomannut että hänen arpensa olivat nähtävillä. Sen sijaan ne olivat kuin kauniin muotokuvan iholle maalatut varjostukset.

                      Tuska sisälläni ei katoa millään. Elämäni on niin surullinen tarina. Olen väsynyt olemaan minä. Tuntuu kuin näkemäni ja lukemani olisi tahrannut minutkin peruuttamattomasti.

                      Minulla ei ole tulevaisuutta, ei koskaan ollut – ja nyt vasta sen tajuan. Eikä elämä, jota olen elänyt, ole mitään, mitä voisi kutsua menneisyydeksi. Minulla ei ole maailmalle annettavana edes Elisen päiväkirjan herkkyyttä, minä katoan, ilman syytä ja ilman muistoja, eikä kukaan pian muista minun koskaan olleen olemassa.

20.10.2001

                      Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun tekee mieli viillellä itseäni., niin että kipu nousisi tarpeeksi kovaksi peittämään fyysisen kivun. Tai ehkä vain häpäistäkseni itseni. Rangaistakseni sitä mikä minut, sieluni, vangitsee. ”Päästä minut pois”, kirkuisin. Ja vuodattaisin henkeni ulos veren mukana.

                      Toivoisin että voisin lakata olemasta. Eikä olisi enää ketään todistamassa tehtyä vääryyttä.